sunnuntai 17. elokuuta 2008

Vilho Lampi: Elämä parafraasina

Vilho Lampi omakuvassaan luultavasti pariisilaishuivi kaulassaan vuonna 1932.

Odotan uteliaana Kristian Smedsin näytelmää Jumala on kauneus Kansallisteatterissa. Kiinnitin huomiota siihen, että teatterin jokakotiin jaettavassa syksyn ohjelmiston esitteessä Vilho Lampi esitellään "maalaispoikana".

Pohjimmiltaan Vilho Lampi oli kuitenkin ehkä kaupunkilaispoika. Hän syntyi kuuluisan Vaaran tai Kakaravaaran kaupunginosan tuntumassa Oulussa, siinä ympäristössä, josta Teuvo Pakkalan kaksoisromaani Vaaralla (1891) ja Elsa
(1894) kertoo. Yksitoistavuotiaaksi keskikaupungin tuntumassa kasvaneena Lampi ehti varmaan omaksua urbaanin elämän peruselementit ja siihen liittyvät sosiaaliset taidot. 

Puhdas ja romanttinen maisema, joka oli 1800-luvun maalaustaiteen valtaväylä, ei häntä kiinnostanut, maalausten aiheet ovat rakennuksia, asetelmia ja henkilöitä. Hänen maalaustensa jännitteet ovat usein sosiaalisia ja psykologisia.Vilho Lampea on leimattu monella tavalla. Häntä on yritetty nähdä lakeuden Vincent van Goghina, rettelöivänä nationalistina tai Limingan paikallisuutta palvovana taiteilijana. Mikään noista tulkinnoista ei oikein tunnu sopivan, ne kaikki kertovat ehkä enemmän esittäjästään kuin kohteestaan.

Hän kuoli Oulussa vuonna 1936 ja syntyi uudelleen noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin Oulussa ja Helsingin Taidehallissa pidetyissä muistonäyttelyissä. Silloin E.J.Vehmas käytti Lammesta luonnehdintaa ”herooinen taiteilija”. Hänestä tuli jälleenrakennusajan, nousevan modernismin ja urbanisoituvan Suomen unohdettu ja uudelleenlöydetty kulttitaiteilija.

Jyrkkäreunaisen modernismin mielikuvitus kiihotti visioihin surullisen hahmon sankaritaiteilijoista Vilho Lammesta Jackson Pollockiin. Taiteilijaa mitattiin maalausten, eleiden ja kärsimysten laajuudella. Mitä suuremmat ne olivat, sitä suurempi oli taiteilija.

"Mikä siis on tämä ’ulkopuolinen’? Hän on nykyajalle ominainen ihmislaji, yksilö, joka on pelon ja hädän, selittämättömän kauhun tai väsymyksen tai kyllästymisen tunnon vallassa. Hän on yksilö, joka terävimmillään aavistaa, että hänen omassa olemuksessaan piilee jotakin pelottavaa ja vaarallista. Hän on yhteisöjen ulkopuolella, hän on riidassa yhteiskunnan kanssa..."
Tämä kirjailija Eila Pennasen teksti Colin Wilsonin kirjaan The Outsider (1956, suom. Sivullinen ihminen) johtaa ajatukset erääseen Vilho Lampi myyttiin. Useimmat taiteilijaa tuntevat ymmärtävät, että erakko hän ei ollut. Paavo Rintalan romaani Jumala on kauneus (1959) kertoo täysverisestä ekspressionistista, loppuunpalamisesta ja taiteilijan arvostukseen liittyvästä teennäisyydestä, hypokrisiasta. Rintalan kuvaus taiteilijan tiestä on eräs parhaimmista lukemistani taiteilijaelämänkerroista, mutta sen lukijat tavallisesti unohtavat, että Paavo Rintala, kuten monet muutkin hänen jäljillään kulkevat, käytti Vilho Lammen elämäntarinaa inspiraation lähteenä. Se ei ole taidehistorian kirja eikä dokumentti. 

Vilho Lampea on marinoitu dramaturgiassa ehkä vielä enemmän kuin toista suurta suomalaista taiteilijamyyttiä Helene Schjerfbeckiä. Vilho Lampeen on yhdistetty 1930-luvun nousevan nationalismin väkeviä tuntoja Hannu Heikinheimon elokuvassa Jumala on kauneus (1985). Sen jälkeen turkkalainen teatteriekspressionismi tuotti useita tulkintoja aiheesta.
Virossa jo kesällä ensi-iltansa saaneen esityksen Kansallisteatteri esittelee seuraavasti:

”Jumala on kauneus kertoo pohjalaisesta kuvataiteilijasta Vilho Lammesta (1898-1936). Taiteilijan taistelu itsensä ja ympäröivän maailman kanssa kerrotaan kymmenen näyttämömaalauksen kautta. Lampi etsii ilmaisuaan Pohjanmaalla, Meksikossa ja Pariisissa, samastuu niin van Goghiin kuin haapaankin, ja pyrkii kaiken aikaa kohti kauneutta. Luomisen tuskassa kärsivää taiteilijaa kuvataan viiden näyttelijän kautta.”
Odotettavissa on siis taiteilijaa luomistuskassa käristettynä, meksikolaisia muralisteja, sekoilua suurkaupungissa ja esteettistä taidekäsitystä.

Odottaisi jonkinlaista suhdetta myös regionalismiin. Alueellisuutta painottava regionalismi, jota Amerikan sydänmailla maalasivat Thomas Hart Benton ja Grant Wood 1930-luvulla oli myös Suomen sydänmaalla Limingassa asuneen maalarin taiteen eräs näkökulma. Väitän myös, että regionalismi, olipa se pääkaupunkiseutulaista suurkaupunkilaisromantiikkaa tai aluekeskuksiin pesiintynyttä uutta maakunnalisuutta, on ajankohtainen aihe myös aikamme EU-Suomessa.
Innostuin viime talvena Kristian Smedsin ohjaamasta Tuntemattomasta. Koin esityksen erinomaisena, suurena parafraasina, siis jonkin tekstin tai muun ilmaisun esittämisenä ”toisin sanoin”. Sellainen voi olla virkistävää, selkiyttävää ja avartavaa.

Onnistuuko uusin Jumala on kauneus
tuulettamaan sitkeitä käsityksiämme taiteilijasta ja taiteilijuudesta, vai vahvistaako se niitä usein kaavamaisiksi kangistuneita stereotypioita, joita aikaisemat tulkinnat ovat Vilho Lammesta tarjonneet?


Lopuksi voisi kysyä, miltä Vilho Lammesta tuntuu, kun hänen elämänsä on ollut jatkuva parafraasien sarja. Hän luultavasti vain kohauttaisi olkapäitään ja vetoaisi uraansa taidemaalarina: Maalasin sen, minkä maalasin, te voitte nähdä maalauksissani mitä haluatte, se on teidän roolinne.

Jos joku haluaa etsiä sitä "oikeaa" Vilho Lampea, voi aloittaa retken vaikkapa tutustumalla Oulun taidemuseon Vilho Lampi-sivuihin.

torstai 7. elokuuta 2008

Byrokraatin me vai rahvaan minä?

”Aina kun systeemiuskollinen byrokraatti ryhtyy taideasiantuntijaksi, tapahtuu hirveitä.” Näin kirjoitti tänään Helsingin Sanomien Kulttuuriosaston keskustelupalstalla Outi Nyytäjä.
Niinhän se tahtoo olla. Harva byrokraatti, muista kansanluokista puhumattakaan, osaa olla neutraali taiteen kanssa. Arvottamisen onni, ilo ja autuus puhkeaa tavallisesti kukkimaan, kun kyse on taiteesta ja kulttuurista. Silloin sallitaan alkeellisinkin minävetoinen hölötys. Politiikassa, taloudessa, tieteessä ja monella muulla alalla pitää osata olla neutraali.

Outi Nyytäjä tarkoittaa systeemiuskollisella byrokraatilla Suomen Pietarin-pääkonsulia Olli Perheentupaa. Hänen kielenkäyttönsä Helsingin Sanomien julkaisemassa kirjeessä huvittaa minua.
Perheentupa pohtii Sofi Oksasen sopimattomuutta pääkonsulaatin järjestämiin tilaisuuksiin juuri samalla tavalla kuin 1950-luvun taidekriitikot kirjoittivat ja vähänkuin ”me” sävyyn (”me” sanamuotoahan käyttivät aikoinaan aateliset):



"Joulukuulle suunniteltuun nuorten runoilijoiden iltaan hän ei pääkonsulaatin mielestä sovi…”

Minä-sanaa pakoileva pääkonsuli yrittää tällä tavalla saada kantavuutta mielipiteelleen. Ikään kuin konsulaatissa olisi kokoontunut joku viisaiden neuvosto, joka asiaan syvällisesti pohdittuaan tuli tähän tulokseen. Tai ehkä kyse on ulkoministeriön luottamuksellisesta palaverista, lukija ajattelee, tai Venäjän ja Suomen korkeimpien johtajien salaisesta neuvonpidosta…

Kun puhuja etäännytetään, saa lukijan mielikuvitus siivet.


Näitä mielikuvituksen tuloksia voi jokainen lukea vaikkapa Hesarin aihetta koskevista nettirepliikeistä. Niitä lukiessa toivoo taas, että minä-sanaa ei olisi koskaan keksittykään.

Muuten Helsingin Sanomien asiaa koskevassa pääkirjoituksessa todetaan sama asia, jota olen ollut minäkin huomaavinani. Venäjän ja Viron kulttuurisuhteet ovat käsittääkseni olleet normaalit poliittisesta jännityksestä huolimatta. Pietari - Tallinna akseli toimii kulttuurissa ja taiteessa.

Hyvä näin, sillä Pietari on kuitenkin Pohjois-Euroopan varsinainen kulttuuripääkaupunki.

Ja sanottakoon tässä selvästi oma mielipiteeni asiasta. Olli Perheentupa toimi typerästi yrittäessään heittää Sofi Oksasen kyseisestä tilaisuudesta. Pietari on metropoli ja siellä luultavasti vain naureskellaan tälle suomalaisten pikkukaupunkilaisuudelle.

keskiviikko 6. elokuuta 2008

Taiteettomat Juhlaviikot

Helsingin Juhlaviikot käynnistyy ensi viikolla. Juhlista on yksi poissa, kuvataide. Neljänkymmenen vuoden aikana helsinkiläispaikallisiin kulttuurikulmiin ovat tuoneet uusia visioita muun muassa Pablo Picasso Ranskasta, Andy Warhol New Yorkista ja Reijo Hukkanen Hailuodosta.

Kuvataide ei tänä vuonna näy, kun Taidehalli on remontissa. So what? Jos yksi taidehalli on kuvataiteen esittämisen tappina, on Juhlaviikot jo jämähtämisen rajamailla.

Jokainen voi pohtia, osoittaako kuvataiteen puuttuminen Helsingin Juhlaviikoilta järjestäjien näkemyksen, asiantuntemuksen, luovuuden vai tahdon puutetta? Onneksi virallisen programmin ulkopuolella järjestetään muun muassa galleriakierroksia ja muuta mukavaa.

Ei Helsingin taide-elämä tästä ole moksiskaan. Mutta tarvitseeko Juhlaviikkojen järjestelyn konsepti sen sijaan uusia asentoja?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...