tiistai 28. heinäkuuta 2009

Niin, Turuss´...entäs museoss´?

Malevitš, Rodtshenko, Popova, Tatlin, Larionov. Venäläisen avantgarden häikäisevien nimien mainitseminenkin aiheuttaa kutkutusta. Turun Wäinö Aaltosen taidemuseo joutui noloon tilanteeseen, kun sen Ympyrä – viiva – piste näyttelyn teoksia todettiin mahdollisesti väärennöksiksi. Näyttely suljetaan, museon ilmoituksen mukaan ”toistaiseksi teosten tekijyyttä koskevien jatkotutkimusten ajaksi”.

Väärennösepäilyt toi julkisuuteen kesäkuussa taidekriitikko Otso Kantokorpi Kauppalehden kritiikissään. Turun kulttuurijohtaja Päivi Kiiski yritti puolustautua muun muassa sillä, että näyttely oli vain taustaa esillä olevalle tasokkaalle ja mittavalle Leonhard Lapinin näyttelylle. Venäläisen avantgarden näyttelyä kuitenkin markkinoitiin ja esitettiin itsenäisenä kokonaisuutena, eikä sitä pelkkänä lämmittelyshowna voinut pitää.

Kantokorven arvostelun jälkeen myös muut asiantuntijat uskalsivat esittää julkisesti epäilynsä. Paula Holmila kirjoitti Uudessa Suomessa: ”Turun tapaus on kiusallinen, varsinkin kun taiteen keräilijä on joutunut omituiseen välikäteen. Jos taidemuseo haluaa esitellä yksityisen kokoelman, sen on etukäteen tutkittava, vastaako kokoelma museotasoa ja ovatko teokset sitä mitä niiden on ostajalle väitetty olevan.”

Tietääkseni ensimmäistä kertaa Suomen museolaitoksen historiassa museotason näyttely keskeytetään väärennösepäilyjen takia. Pitäisihän museoiden tutkia esittämiensä teosten tarina eli provenienssi ja niiden attribuointi, ennen näyttelyn avaamista, ei sen jälkeen kun avajaislaseja on kilistelty. Nyt sekä museon, että taidekaupan luotettavuus asettuvat kyseenalaisiksi.

Kansainvälisen museoliiton ICOMin eettisissä säännöissä todetaan provenienssista ja asianmukaisesta huolellisuudesta muun muassa: ”Asianmukaista huolellisuutta on noudatettava esineen koko historian selvittämiseksi siitä lähtien, kun se on löydetty tai valmistettu.”

Käväisin heinäkuun alussa katsomassa Turun kohunäyttelyn. Ainakin sen saattoi nähdä, että kyseessä on (tai oli) hyvin heikkotasoinen venäläistä avantgardea koskeva näyttely. Näyttelyllä ei ollut edes kuriositeettiarvoa, jota luonnokset, keskeneräiset työt tai pastissit tuovat usein mestareiden tuotantoon tai kiinnostavaan aiheeseen. Se ei tuonut myöskään uusia näkökulmia uteliaisuutta herättävään venäläiseen avantgardeen.

Miten tällainen tilanne ylipäätään on mahdollista? Mielestäni se kertoo suomalaisissa taidemuseoissa yleistyneestä käytännöstä, jossa taidenäyttelyitä ostetaan valmiina paketteina kuraattorin – joka tässä tapauksessa osoittautui heikkotasoiseksi – roolin ollessa kaikki kaikessa. Näyttelypaketteja esitettäessä museon oma panos rajoittuu usein näyttelyn markkinointiin ja maksuliikenteen hoitamiseen, eikä museoissa välitetä tutkia edes esitettävien teosten taustoja. Museot valittavat, että niillä ei ole rahaa eikä aikaa tutkia taidetta, vaikka taiteen tutkimus on oikeastaan ainoa asia, mikä varsinaisen taidemuseon erottaa taidehallista tai xxl-kokoisesta taidegalleriasta.

Esimerkki hyvin järjestetystä venäläisen avantgarden katsauksesta oli muutama vuosi sitten Espoon modernin taidemuseon EMMAn avajaisnäyttelyt. Sen yhteydessä tehtiin yhteistyötä Pietarin Venäläisen taiteen museon kanssa, jossa on tutkittu paljon muun muassa Kazimir Malevitšin taiteen joskus mutkikkaita ja äkkivääriäkin proveniensseja. Myös aikoinaan Suomessa nähdyt Costakiksen kokoelmien näyttelyt olivat tasokkaita ja tutkittuja.

Venäläisen avantgarden tunnistaminen väärennöksiksi tai aidoiksi teoksiksi on kyllä monimutkaisempaa kuin monet arvaavat. Esimerkiksi Malevitš – vaikka hän itse oli myös kokenut museomies – merkitsi 1920-luvun lopulla teostensa tekovuosiksi ihan muita kuin niiden oikeita syntymäaikoja. Avantgardetaiteilijoiden pyrkimys ja asenne taiteen ja taiteilijan autonomian korostamiseen oli vallankumouksen jälkeisissä tunnelmissa Neuvostoliitossa sellaista, joka rikkoisi rajusti nykyajan tekijänoikeuslain henkeä ja kirjainta. Soppaa ei selkeyttänyt ollenkaan se, että Stalinin diktatuuri julisti avantgarden kielletyksi. Kun Malevitšin kummalliset tempaukset tulivat venäläistutkijoiden ansiosta julkisuuteen lännessä aikoinaan, jotkut kriitikot arvelivat esitettyjä teoksia jonkinlaisiksi väärennöksiksi.

Mutta Turun tapaus on varoittava esimerkki leväperäisestä taidemuseon toiminnasta. Kritiikki on ollut aiheellista, toivottavasti tapauksesta keskustellaan ja otetaan opiksi myös muualla kuin Turun Wäinö Aaltosen museossa.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Museojohtajat: Museon tulevaisuus on internetissä

Antony Gormley avaamasssa neljännen jalustan teosta Lontoon Trafalgarin aukiolla. Vasemmalla National Gallery.

Charlotte Higgins raportoi The Guardianissa kahden englantilaisen museomaailman jättiläisen Sir Nicholas Serotan ja Neil MacGregorin pitämästä luennosta, jossa he visioivat tulevaisuuden museota. Molempien mielestä instituutioiden ja niiden yleisöjen suhdetta muokkaa tulevaisuudessa internet. Museot tulevat heidän mielestään muistuttamaan multimediaorganisaatioita.

British Museumin johtaja MacGregor sanoi, että ”Tulevaisuus on epäilemättä museo julkaisijana ja toimittajana.”

Tate taidemuseon johtaja Serota sanoi, että ”On haaste, missä määrin jäämme alullepanijoiksi ja missä mielessä tulemme julkaisijoiksi, jotka tarjoavat jalustan kansainvälisille keskusteluille?” Hän sanoi olevansa varma siitä, että seuraavan kymmenen viidentoista vuoden aikana museotiloissa työskentelevien henkilöiden määrä tulee rajoittumaan ja lisääntymään tulevat komissioita antavat toimittajat, jotka työstävät verkossa olevaa aineistoa.

”Menneisyydessä museovierailijoiden ja henkilökunnan välinen viestintä on ollut epätäydellistä”, sanoi Serota. ”Tämän hetken haaste on museokuraattoreiden ja vierailijoiden parempi viestintätaso.”

Museoesineiden yhä lisääntyvästä kuljettamisesta eri puolille maailmaa MacGregor totesi: ”Fyysinen siirtäminen on yhtä tärkeää kuin internet.”

maanantai 6. heinäkuuta 2009

Elävien veistosten sarja käynnistyi

Antony Gormleyn taideprojekti One and Other (Yksi ja toinen) Lontoon Trafalgarin aukiolla käynnistyi tänä aamuna. Aikoinaan tyhjäksi jääneelle veistosjalustalle nostetaan henkilö tunnin ajaksi 24 tuntia vuorokaudessa sadan päivän ajan, lokakuun 14 päivään asti.

Kulttuurinavigaattori seurasi Lontoon pormestarin järjestämää neljännen veistosjalustan kilpailua ja voittajan julistamista.

Teoksen avajaistilaisuudessa tupakointia vastustava mieshenkilö kiipesi protestiksi ennen ensimmäistä osallistujaa jalustalle. Useat henkilöt tuntuvat käyttävän tilaisuutta hyväksi mainostamaan tai markkinoimaan jotain hyväntekeväisyyteen liittyvää asiaa tai ideaa.

Ensimmäisenä päivänä nähtiin jalustalla myös brittihuumoria, kun eräs performanssiaan pitävä henkilö kirjoitti liitutalulle jalustalla: ”Suunnittelin viettäväni tunnin Nelsonin ampuneena tarkka-ampujana, mutta musketteja ei myydä Lidlissä.” Hän kirjoitti taululle myös: ”En ole pulu.”


The Guardianin raporteista päätellen tunnelma Trafalgarin aukiolla oli innostunut. Adrian Searle totesi kritiikissään, että kyseessä on Gormleyn kaikkien aikojen paras taideteos.
Searle kirjoitti, että elävillä veistoksilla on pitkä ja kiehtova historia. Tammikuun ensimmäisenä päivänä 1901 härkätaistelija Don Tancredo López maalasi itsensä kalkkimaalilla ja seisoi laatikon päällä härkätaisteluareenan keskellä Madridissa; härkä kiersi hänen ympärillään, mutta ei hyökännyt.
Searle kertoi, että vuonna 1969 taiteilijakaksikko Gilbert&George maalasi kätensä ja kasvonsa kultamaalilla, seisoi pöydällä ja lauloi Flanaganin ja Allenin laulua Underneath the Arches lontoolaisessa taidegalleriassa uhmaten taideyleisön pilkkaa.
Adrian Searlen mukaan Gormleyn idea on rikas. Se yhdistää hyvin vanhan ajatuksen julkisten paikkojen kuvista ja veistoksista jalustoilla digitaaliseen aikaan ja tositelevisioon.

"Tiedämme, että huomion kiinnittäminen kokemukseen usein muuttaa sen seurauksia. Niillä, jotka seisovat ja katsovat, on kaikenlaisia odotuksia ja fantasioita. Alhaalla oleva aukio on omituisuuksien ja perversioiden, tirkistelijöiden ja moukkien tila ja se, kuten jalustakin on siirtymisen ja odottamisen tila, joka on tarkoitettu kaikenlaisille performansseille ja eleille. Siellä me kaikki olemme näyttelijöitä, SkyArtin kameroiden tuijotuksen edessä."
The Guardian seuraa projektia tiiviisti.

Ja 7.7. 2009 FAZin Gina Thomas käytti raportissaan otsikkoa Sockel des Volkes eli "Kansan jalusta", sana jota Lontoon pormestari käytti paljastustilaisuudessa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...