Kaikki on teatteria

Susanne Gottberg & Markus Kåhre, Project 2008-2009, yksityiskohta. Valokuva: Jussi Tiainen.

Mustaan muoviin laitetusta aukosta pääsee pienelle, hämärälle sisäpihalle. Joistakin ikkunoista näkyy valo, yläkerran huoneiden kattolamput ja muita yksityiskohtia. Kiipeän rappuset ylös ja tulen hieman salaperäiseen käytävään, josta reitti johtaa perimmäiseen huoneeseen.

Susanne Gottbergin ja Markus Kåhren maalausinstallaatiosta Amos Andersonin taidemuseossa mieleeni tuli joskus aikoinaan Frankfurter Allgemeinen teatterikriitikon kirjoittama otsikko "Nicht alles ist Kultur, aber alles ist Theater". Vaikka kulttuuria ei kaikki ole, on toki varmaa, että kaikki on teatteria.

Kuvataiteesta on tullut ohjelmallista. Taidenäyttelyt ovat nykyisin esityksiä, jotka rakennetaan, esitetään aikansa ja sitten puretaan. Katsomme ensisijaisesti taidenäyttelyitä, emme taideteoksia. Seuraamme gallerioiden näyttelyohjelmia ja suurten taidenäyttelyiden oheisohjelmia. Siirrymme näyttelysaleissa olevien pimennettyjen verhojen taakse kuin elokuvateatterin salaperäisyyttä huokuvaan hämärään.

Vanhin taidemuseon yhteydessä oleva teatteri lienee Katariina Suuren käskystä rakennettu, vuonna 1785 palatsiteatterina avattu Eremitaasin teatteri. Jonkinlainen auditorio tai muu esitystila on tänään jokaisen taidemuseon vakiovaruste. Menestynein ja merkittävin Suomessa on monipuolinen Kiasma-teatteri ja Ateneum-salista on tullut kansallisgallerian monen tapahtuman keskipiste.

Taidenäyttelyiden lisäksi itse taideteokset ovat yhä useammin sellaisia tarinoita, joissa on alku, keskikohta ja loppu. Abstraktin taiteen ajaton, hiljainen olemus on kuin eilinen päivä, ohi elettyä aikaa. Äänekäs representaatio on tänään kaikkialla ja kaikki kaikessa. Enää ei pohdita taiteen syvää ydintä, vaan uutisten kärki kertoo, kuinka paljon katsojia kesän kulttuuritapahtumat keräävät.
Kun installaatiot, performanssit ja videotaide aikoinaan tulivat Suomeen, Ars 83:n konservatiiviset arvostelijat moittivat niitä kertakäyttöteoksiksi ja totesivat, että on siirrytty kestävän käyttötaiteen leivästä hetkellisen näyttelytaiteen sirkushuveihin. Tänään kaikki taide on teatteria, mutta voi myös kysyä, onko kaikki taide kulttuuria?

Gottbergin ja Kåhren grande machine, kaksivuotinen työ tuotti kuusisataa neliötä varsin huolellisesti toteutettua trompe l’oeil -tyylistä maalauskangasta. Ohjelmallisen taiteen teos on teatteriesitys, jonka pääosassa on katsoja.
Kun käyn toisen kerran sisällä teoksessa kysyn itseltäni, miksi haluan nähdä Gottberg&Kåhren teoksen teatterina? Kyllästyn kuvittelemaan olevani näyttämöllä, itse hieman kiusaantuneena pääosassa ja alan kokea käveleväni valtavan suuressa maalauksessa. Tämä tunne on oikeastaan samanlainen kuin minkä tahansa maalauksen kokeminen. Samalla tavallahan voi vaeltaa myös vaikkapa Jackson Pollockin maalauksessa.
On lopultakin yhdentekevää, johdattavatko katsojan taiteeseen jalat ja illuusio, kuten Gottberg&Kåhren teoksessa, samastuminen ja tunnestautuminen siveltimen liikkeisiin vai paljas silmä ja litteä kuvapinta, kuten abstraktissa taiteessa. Keinot ovat erilaisia, mutta ne kaikki tarjoavat pääsylipun perille, sisälle maalaukseen.

Piirrokset, jotka ravisuttivat maailmaa

Eräs pilakuva, joka syntyi suuresta pilakuvakohusta.

Tanskalaissyntyisen, Yhdysvalloissa asuvan politiikan tutkijan Jytte Klausenin kirjoittaman kirjan otsikko on The Cartoons That Shook the World. Lokakuussa 2009 ilmestyvä kirja on tutkimus ja arvio muutaman vuoden takaisesta Muhammad-pilakuvajupakasta.
Viime aikoina kirjan julkaisua on uutisoitu, koska sen kustantaja, kuuluisa Yale Universty Press päätti, että se ei julkaise pilapiirrosten kuvia julkaistavassa kirjassa, eikä myöskään julkaise taidehistoriassa usein aikaisemmin esiintyneitä ja julkaistuja Muhammadin kuvia. Kunnianarvoisan yliopistollisen kustantajan päätös on odotettu, mutta tieteelliseksi ei sitä voi kehua, jos tieteellisen julkaisemisen periatteita ovat avoimmuus ja selkeä havainnollisuus. Onneksi kuvaesimerkkejä on nähtävänä runsaasti erilaisissa verkkojulkaisuissa.

Syyskuussa 2005 tanskalainen Jyllands-Post julkaisi kaksitoista pilapiirrosta profeetta Muhammadista. Viisi kuukautta myöhemmin tuhannet muslimit hukuttivat lehden vihan ja katkeruuden vuodatuksilla. Mielenosoitukset levisivät Aasiasta Eurooppaan.
Jytte Klausen haastatteli muslimijohtajia Lähi-Idässä ja Euroopassa, sekä tanskalaisia toimittajia ja pilapiirtäjiä sekä tutki eskaloituneen konfliktin argumentteja ja motiiveja.
Klausenin johtopäätös on kustantajan ennakkotiedotteen mukaan se, että muslimien reaktio ei ollut – toisin kuin yleisesti arveltiin – spontaani emotionaalinen reaktio Islamin ja Lännen kulttuurien yhteentörmäyksessä. Tutkijan mukaan sen järjestivät aluksi ne tahot, joilla oli omia etuja ajettavanaan Tanskan ja Egyptin vaaleissa ja myöhemmin islamistiset äärijärjestöt, jotka pyrkivät horjuttamaan Pakistanin, Libanonin, Libyan ja Nigerian hallituksia. Pilakuvakohussa oli Klausenin mukaan kyse loppujen lopuksi poliittisesta konfliktista, pikemminkin kuin suuresta kulttuurisesta väärinkäsityksestä.

Politiikan tutkijan johtopäätös konfliktin poliittisuudesta ei hätkähdytä. Selvittämättä jää vielä ainakin pilakuvakohun viestinnällinen paradoksi: miten on mahdollista, että kuvia täynnä olevassa maailmassa kaksitoista piirustusta sai aikaan kansainvälisen mekkalan? Minkälaisia tulkintaeroja liittyy kuvien ja pilakuvien lukemiseen eri kulttuuriyhteyksissä? Toivottavasti niihinkin löytyy selvitystä syksyllä, kun kirja julkaistaan tai joskus myöhemmin.