sunnuntai 21. helmikuuta 2010

New Yawk ja kännykkäteatteri


New Yawkiksi kutsuttu äännemurre ei ole ihan uusi asia New Yorkissa. Deborah Sontag kirjoitti aihetta koskevan artikkelin The New York Timesissa jo vuonna 1993. Tällaiselta se kuulostaa:

"Tawk to a young New Yawkuh dese days and de foist ting you may notice is dat he aw she don't tawk like dis no maw."

Aksenttia käyttää yhä enemmän kaupungin keskiluokkainen, valkoinen väestönosa. Muutenhan kiina ja espanja ovat New Yorkin pääkielet. Tavallisella englannillakin tulee toimeen, jos muistaa puhua sitä koko ajan.

Eräs kasku newyorkilaisten kielenkäytöstä. Kun Manhattanin Kuudes Avenue aikoinaan vihittiin uudelleen juhlallisin menoin nimellä ”Avenue of the Americas”, newyorkilaiset eivät moista nimeä hyväksyneet. Heidän mielestään katu oli, on ja tulee aina olemaankin "Sixth Avenue" tai vieläkin sukkelammin ”6th Ave”. Kun kysyin syytä moiseen, eräs newyorkilainen vastasi, että hyvänen aika, eihän kenelläkään ole koskaan aikaa sanoa jotain sellaista kuin ”Avenue of the Americas”.

Kielen lisäksi New Yorkissa keskustellaan kännyköistä. New York Timesin artikkelissa, joka käsittelee sitä, miten kännykät sotkevat teatteriesityksiä, otsikkona on ”Act I, Scene I: The Cellphone Must Not Go On” eli jotenkin näin, että Kännykkäshow ei saa jatkua.

Steven McElroyn kirjoittama juttu alkaa tarinalla teatteriesityksestä 1990-luvun lopulla, jonka nimi oli ”The King and I”. Kännykän soitua sen yleisön joukossa istuvan omistajan kuultiin sanovan vahvalla New Yawk aksentilla: ”En voi puhua juuri nyt, kuningas on kuolemaisillaan.”

Kännyköiden sulkemiseen kehottavista ilmoituksista ennen teatteriesityksiä on tullut riesa. Jokainen kyllä kuulee ilmoituksen, mutta kukaan ei ajattele sen koskevan juuri häntä. Ohjaajat haluavat ymmärrettävästi varata yleisön ensimmäisen huomion itse esitykselle, eikä näyttämömestarille, joka astuu näyttämölle mainostamaan kännyköiden sulkemista.

Joissakin esityksissä on kokeiltu sitä, että jokaisen kohtauksen alussa näyttelijä astuu lavalle kännykkä kädessä, sulkee ja laittaa sen syrjään ja näyttää yleisölle epämuodollisesti mitä tehdä, puhumatta mitään.

Tämäkään ratkaisu ei tunnu toimivan. Kun eräs näyttelijä tuli lavalle kännykkä kädessään, joku yleisöstä huomautti vieressään istuvalle: ”Oho, joku on hukannut kännykkänsä.”

Deborah Sontag, Oy Gevalt! New Yawkese An Endangered Dialect?, The New York Times 14.2.1993.

Steven McElroy, Act I, Scene I: The Cellphone Must Not Go On, The New York Times 17.2.2010.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Palatseista sivukujille


Caj Bremer, Jyväskylän Suurajojen seuraaja aitiopaikalla. 

Suomalaiseen miesihanteeseen on kuulunut osoittaa riippumattomuus luokkarajoista ja -rajoituksista. Eräs tällaisen itsenäisyyden ihanne oli presidentti Urho Kekkonen, joka tuntui pystyvän tulemaan toimeen kaikkien kanssa, olipa kyse köyhimpien mökkien tai korkeimpien palatsien asukkaista.

Kekkosen esimerkkiä ovat monet suomalaiset seuranneet. Caj Bremer kuvasi Urho Kekkosen, tuon uomo mondialin eli maailmanmiehen pohjoisen perustyypin Lapin hiihtoretken yksinäisenä hetkenä, kunniakomppanian tarkastajana, humoreskina valtionjohtajana ja tarkkana talvikisojen seuraajana.

Samaa voi sanoa Caj Bremerin valokuvista. Suomalainen pittoreski on hänen kuvissaan promootiotanssit aamuöisellä Mannerheimintiellä, Kaamos-Lapin poroerotus, maitoa lasipullosta juova valimotyöläinen, ja kalliolla seisova iltapukuinen naismalli.

Bremerin uran alku sijoittuu valokuvajournalismin kultakaudelle 1950-luvulla, aikaan ennen television yleistymistä. Vielä tuolloin eri taiteenalojen rajat olivat korkeita, ja näyttelyssä olevien uutis- ja muotikuvien kaltaiset valokuvat rajattiin ulos muun kuvataiteen jyrkistä, kullatuista kehyksistä.

Ateneumin näyttelyssä on esillä laaja kuvareportaasi, Käräjät-sarja Heinäveden Tulilahden murhaoikeudenkäynnistä vuonna 1960. Synkkä kansanjuhlamainen tunnelma yhdistyy huolellisiin kuvakulmiin ja valintoihin. Henkilöiden odotukset ja uteliaisuus ovat kosketeltavan syvämietteisiä.

Useat Caj Bremerin valokuvat etsivät myös vastakohtia taiteen korkeamodernistiselle ihanteellisuudelle. Hän kuvasi vuonna 1964 Kreikassa kalastajapojan työssään, mustapukuisen mummon ja valkoiseksi kalkittuja taloja. Japanissakin vuonna 1960 kameran linssi suuntautui tavallisesti sivukujille ja kertoi vähempiosaisten elämästä.

Kun Bremer kävi Istanbulissa vuonna 1959, hän kiinnitti huomiota taakankantajiin. Ystäväni, valokuvaaja Jorma Mylly huomasi saman asian Istanbulissa viime syksynä, tosin kantamukset ja kantolaitteet olivat puolen vuosisadan aikana muuttuneet.

Caj Bremer kuvaa ihmisiä niukkaeleisinä ja pidättyvinä. Pohjoisen ihmisten keskuudessa tunnelma on vakava ja hymy pidättyvää. Kasvot avautuvat hymyyn vain poikkeuksellisina hetkinä, kuten Gil Hilarion ja Armi Kuuselan saapuessa Helsinkiin 1959. Kiteellä vuonna 1962 tapahtuneen sudenkaadon jälkeen metsästäjät sallivat voitokkaan virnistyksen asettuessaan kuvaan ammutun raadon kanssa.

Caj Bremerin tuotanto on valokuvauksen historiaa, joka ulottuu lähes kuudenkymmenen vuoden ajanjaksolle. Hänen kuvansa viime vuosilta kertovat niin valokuvaajien kuin yleisönkin muuttuneista asenteista, uudesta suhtautumistavasta valokuvaan ja valokuvauksen uudesta asemasta.

Uusimmat Sipoon Kaptensuddenissa otetut valokuvat ovat esteettisiä heijastuksia tai asetelmaa lähestyviä terävöityksiä yksityiskohtiin, kukkiin, kasveihin ja lasten avoimeen iloon.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

KULTTUURINAVIGAATTORI 5 v.


Tänään, ystävänpäivänä ja laskiaissununtaina blogi Kulttuurinavigaattori täyttää viisi vuotta. Nimi Kulttuurinavigaattori on peräisin jo 1990-luvun lopulla aloittamastani kritiikkieni ja kirjoitusteni antologiakokoelmasta, jonka lakkautin 2000-luvun alkupuolella.



Olen julkaissut blogissani noin 200 artikkelia. Lukija ei ehkä tiedä, että julkaisujen taustamotiivi minulle on usein uusien journalististen ja viestinnällisten kokeilujen toteuttamista. Olen muun muassa lyhyissä videoissani kokeillut kuvaus- ja editointitekniikoita. Valokuvaaminen, kuvien valinta ja käsittely, sekä kuvien merkityksen pohtiminen on osa blogarin elämää.

Mukavinta on ollut suomalaiseen kulttuurikeskusteluun osallistuminen. Kulttuurinavigaattorista on tullut merkittävä foorumi ja uusien ideoiden välittäjä Suomen kulttuurielämään.

En ole pystynyt säännölliseen enkä kattavaan julkaisemiseen, enkä siihen aiokaan. Monesta ajankohtaisesta aiheesta on jäänyt kirjoittamatta. Tämä on vapaaehtoista työtä ja aion vastaisuudessakin kirjoittaa silloin kun minua huvittaa, eli kun aikaa minulla on ja silloin kun sopiva aihe löytyy.

Kulttuurinavigaattorin sivujen kävijämäärä on laajentunut alkuvuoden vaatimattomasta 1 600 sivun latauksesta 15-16 tuhanteen vuosittain. Blogi saa nykyisin päivittäin 50-100 sivunlatausta. Eräs suosituimpia artikkeleita on ollut typografia-aiheinen Fraktuuran tarina vuodelta 2005, jossa kerron kirjaimen kohtaloista muun muassa Kolmannessa valtakunnassa.

En luota sokeasti ”klikkijournalismiin”, koska tiedän, että verkkosivujen kävijämääriä voidaan manipuloida. Valitettavasti kokeneetkin journalistit näyttävät luottavan ja tuijottavan verkkosivujen klikkausten määriin. Se on johtanut samaan kuin Euroviisuissa, keskinkertaisuuden markkinoihin. Viestinnän keskinkertaistumiseen johtavat valitettavasti ennen pitkää myös esimerkiksi Sanoma Newsin avustajasopimusten kaltaiset pakkosopimukset. Parhaat kirjoittajat, kuvaajat ja kuvittajat alkavat karttaa lehtien avustamista. Ikävää huomata, miten suomalaisen median sisältö on alkanut heiketä. Varsinkaan  verkkoviestinnässä ei laatua ole havaittavissa, koska julkaisutalot pitävät sitä vielä toissijaisena julkaisufoorumina.

Verkkoblogit näyttävät vakiintuneen vapaana journalistisena muotona. Päiväkirjamainen, arkikokemuksia esittelevä ja usein kaikkein tylsin aineisto on onneksi blogeista vähentynyt ja siirtynyt Facebookiin. Aloitin vuodenvaihteessa myös Facebookissa touhuamisen, mutta en koe sitä ainakaan vielä kovinkaan mielekkääksi foorumiksi. Mielestäni henkilökohtaista ilmaisua paljon mielekkäämpää on esimerkiksi Wikipedian tietopohjan laajentaminen, jossa olen näinä vuosina myös ollut mukana.

Kiitän kaikkia juttujen lukijoita, kommentoijia ja keskustelijoita, jatketaan kulttuurinavigointia. Ja nyt mäkiä laskemaan!

perjantai 12. helmikuuta 2010

Flip on maailman peilikuva

   Adel Abidin, To Momammad! To Mecca!, 2009.

Kuvan tarkastelu peilikuvana on ikivanha kuvan tekemisen apukeino. Ystäväni Lauri Voutilainen, joka on kuvittaja ja graafikko, kertoo kääntävänsä usein kuvan, jota hän tekee. Hän sanoo, että kuvan kääntäminen saa aikaan tuoreita ja uusia näkökulmia. Siinä havaitsee asioita kuvassa uudenlaisena. Käännettyjä kuviahan saa Photoshopin aikakaudella kätevästi: ”Flip Horizontal” tai ”Flip Vertical”.

Ludwig Wittgenstein viittasi kieleen maailman peilikuvana. Bruce Nauman teki pitkään kuvia, kirjoituksia ja neonputkista koostuvia teoksiaan reversaaleina eli käännettyinä kuvina.

Bruce Nauman, M Ampere, 1973.

Nauman kertoi saaneensa ajatuksen tähän uransa varhaisvaiheessa, kun hän teki lasikuituveistoksia. Niiden muotit olivat käänteiskuvia ja ne kiinnostivat taiteilijaa. Nauman sanoi, että häntä kiehtoi se, miten nurinpäin kääntäminen sekoittaa informaatiota. Se, että ei tiedä mitä pitäisi katsoa saa aikaan katsojassa etäisyyden taiteeseen, kun taas taide on myös etäällä katsojasta, sanoi Nauman. Tämä yhdistelmä tuottaa kokonaisen jännitteiden asetelman, jota voi oppia käyttämään hyväkseen.

Maapallon levinneimmäksi tavaramerkiksi mainittu Coca-Cola kiehtoi myös joitakin ääri-islamisteja, kertoo bagdadilaissyntyinen Adel Abidin. Islamilaisilla verkkosivuilla levisi huhu, jonka mukaan Coca-Cola peilikuvana tarkoittaa ”No Muhammed, No Mecca”. Taiteilija tulkitsee kuitenkin, että kirjaimet voi lukea ”To Muhammed, To Mecca”. Eli Kokista juodessaan voi ajatella: malja Muhamedille, malja Mekalle!

Adel Abidin näyttely Kiasmassa 12.2.-25.4.2010.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Syntaktinen täyteläisyys



Amerikkalainen filosofi Nelson Goodman totesi, että kuvat muistuttavat diagrammeja, mutta niillä on myös eroja. Goodmanin mukaan kuvien ja diagrammien ero on syntaktinen. Se tarkoittaa sitä, että ero on symboleiden luonteessa.
Kuvallisilla symbolijärjestelmillä verrattuna diagrammijärjestelmiin, totesi Goodman, on taipumus suhteelliseen täyteläisyyteen. Kuvan tulkitsemiselle on tyypillistä enemmän ominaisuuksia kuin ei-kuvallisille tiheysjärjestelmille.
Esimerkiksi EKG-käyrässä merkitsevät vain suhteelliset etäisyydet, jotka eroavat viivasta, mutta piirustuksessa oleellista ovat useammat piirteet, kuten väri, paksuus, intensiivisyys, kontrasti jne.
Diagrammit ovat tyypillisesti ”vaimennettuja”, totesi Goodman. Vastaavasti diagrammien ja kuvien välillä on vain aste-ero: kuvalle on tyypillistä se, että pienempi ominaisuuksien määrä voidaan hylätä ehdollisina tai epäoleellisina.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...