Sisällöntuotantoon liittyvä tuote.

Katsojan vapaus

Terike Haapoja, Edge of the World. Installaatio Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä 19.8.–31.10.2011.

”Muutamia käytännön huomioita näyttelyvierailulle:

Varauduthan jonottamaan teokseen, seikkailulle pääsee kerrallaan 5 katsojaa.

Teoksessa kuljetaan käytävää virtuaalilasit silmillä tietokone selkärepussa. Teos ei mahdollisesti sovellu sinulle jos

- sairastat migreeniä tai epilepsiaa

- koet olosi tukalaksi suljetuissa tiloissa

Teos ei sovellu alle 13-vuotiaille.”

Tällaiset ohjeet saa katsoja teoksen katsomiseksi. Kyseessä on installaatio, jonka kokeminen on tehty hankalaksi.

En halua olla taiteen kontrolloima ja haluan vapaasti valita sen, missä katson taidetta, millä ehdoilla ja kuinka kauan. 

Käytän katsojan vapautta ja kieltäydyn katsomasta ja kokemasta tätä teosta. Haluan olla vapaa.

Vientivetoinen vaihto

Kerroin Kulttuurinavigaattorissa keväällä siitä, että Akseli Gallen-Kallela suunnitteli osallistumista ensimmäiseen Venetsian kansainväliseen taidenäyttelyyn eli myöhemmin Venetsian biennaaliksi nimitettyyn taidetapahtumaan jo vuonna 1895. Hänen suunnitelmansa toteutui varsin suurisuuntaisesti vuoden 1914 biennaalissa.

Suomi on rajamaa ja kansainvälisyys on ollut aina maamme taide-elämän välttämättömyys. Kun muistelemme Neuvostoliiton lakkautumiseen liittyviä historiallisia aikoja, unohtuu helposti, että Suomen taiteen vientijärjestöksi perustettu Frame perustettiin samoihin aikoihin.

Framen perustaminen vuonna 1992 osui niin sanottuun kreivin aikaan. Kylmän sodan aikana myös kulttuuria oli käytetty valtiollisen edustamisen välikappaleena. Taiteesta ja kulttuurista tuli niin Neuvostoliiton kuin Yhdysvaltojenkin ”maabrändäyksen” välikappaleita ja vähitellen niin suuret kuin pienet valtiot ottivat tehtäväkseen kulttuurivaihdon ja kansainvälisyyden edistämisen.

Kylmän sodan kuumimpien aikojen viiletessä taiteen käyttäminen suoranaisiin valtioedustuksellisiin tarkoituksiin alkoi vähentyä, olipa se sosialistista realismia idästä tai abstraktia taidetta lännestä. Framen myötä taiteen vientitoiminta ulkoistettiin säätiöksi, vaikka valtio eli opetusministeriö olikin organisaation päärahoittaja.

Framen organisaatio törmäsi vaikeuksiin muutama vuosi sitten, koska sitä johdettiin huonosti. Opetusministeriö ilmoitti keväällä uudistavansa organisaatiota, mutta uudistuksen julkaisemista on lykätty. 

Framen toiminta ei ole New Yorkissa ja muualla menestynyttä Arctic Hysteria –näyttelyä lukuun ottamatta ollut kylmän sodan tapaan niinkään näyttävää ja edustavaa ulkoisesti. Mutta Frame on tarjonnut paljon tukea yksittäisille taiteilijoille ja ryhmille. Kukaan ei voi kiistää kuvataiteen vientitoiminnan saavutuksia maallemme.

Kansainvälisyyteen kuuluu myös vuorovaikutus. Jos osaamme viedä suomalaista taidetta ja kulttuuria, osaammeko myös tuoda sitä? Tällä hetkellä kuvataiteen kansainvälisyys on varsin vientivetoista. Esimerkiksi Helsingissä nähtiin 1980-luvulla paljon enemmän ulkomaisia näyttelyitä niin gallerioissa kuin taidemuseoissakin kuin tänään. Muissa maan taidekeskuksissa tilanne on vielä heikompi.

Miksi kuvataidenäyttämön kansainvälisyys on hiipunut niin heikoksi? Kiasma esittelee silloin tällöin varman päälle taidemaailman superjulkkiksen ja Helsingin taidemuseo kansainvälisen teemanäyttelyn. Gallerioiden kansainvälinen ilme on varsin heikkoa muutamien suurimpien gallerioiden virallisen oloisia edustuksia lukuunottamatta.

Elämme kansainvälisyyden suhteen pimeää aikaa Suomessa. Onko kansainvälisyydestä tullut pakkopullaa nationalistisen itseriittoisuuden kangistaessa yhä enemmän asenteita? Taide-elämässäkin on havaittavissa jonkinlaista väsähtäneisyyttä kansainvälisyyteen. Vai onko kyseessä heikentynyt innokkuus ja uteliaisuus tutustua muihin kansoihin, kulttuureihin, taiteisiin ja taiteilijoihin?  

Positiivisena poikkeuksena voisi pitää Helsingin Kaivopuistossa toimivaa pientä Kadieff-galleriaa, joka tuo esille muun muassa venäläistä taidetta. Se tulee osallistumaan myös monikulttuuriseen Autunno Italianoon, Italialaiseen syksyyn 2011 ja esittelee myös virolaista taidetta tiloissaan.

Guggenheim väliraportti epämääräinen

Luin juuri 25. toukokuuta päivätyn Helsingin Guggenheim –selvityksen väliraportin. Varsinaista tietoa tiedotteessa on varsin vähän. Siinä todetaan, että keskusteluja on käyty suomalaisten taidemuseoiden ja instituutioiden edustajien kanssa Oslossa, Tukholman Modernassa ja Tanskan Louisianassa.

Pietarin Venäläinen museo tai Eremitaasi eivät siis ole olleet yhteydenotoissa mukana ainakaan keväällä. Myöskään Tallinnan Kumu ei siis ole ollut mukana. Pitäisin aikamoisena kömmähdyksenä, jos vain pohjoismaat olisivat yhteydenotoissa mukana.

Tiedotteessa todetaan, että selvitykseen mukaan pyydetty newyorkilainen strategiseen markkinointiin, mainontaan ja muotoiluun erikoistunut yritys LaPlaca Cohen järjesti maaliskuussa päivän kestävän seminaarin, johon sisältyi sarja esityksiä ja keskusteluja museomaailman keskeisistä kehitysnäkymistä.

”Käsiteltyjä aiheita olivat esimerkiksi miltä 21. vuosisadan museo näyttää, mitä mahdollisuuksia ja haasteita uuden museon toiminnassa Helsingissä voisi olla ja miten määritellä uuden museon roolit kansallisesti, alueellisesti ja globaalisti sekä Guggenheim-säätiön verkoston piirissä. 

Seminaarin osallistui nimekkäitä taiteilijoita, muotoilijoita, kuraattoreita, museojohtajia, tekniikan tutkijoita, markkinoinnin ammattilaisia ja arkkitehtuurin tuntijoita Suomesta, Pohjois-Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta.”

Aika epämääräistä viestintää. Luulisi, että myös laajempi yleisö olisi kiinnostunut moisen seminaarin tuloksista ja siitä, keitä siihen osallistui. Tiedote jättää lukijan arvailujen varaan myös sen, missä tämä suljettu seminaari pidettiin.

Epämääräistä tiedottamista Guggenheim-hanke ei tarvitse. Olen rahoittamassa veronmaksajana hankkeen suunnittelua ja kaipaisin mittavalta hankkeelta tarkkaa ja vakuuttavaa tiedotusta.

Suunnittelutyöhän myöntämilläni rahoilla hankkeeseen voisi palkata vaikka kymmenen tiedottajaa. Ilman tiedottamistahan ei kannata mitään hanketta edes aloittaa. 

Kaikki kiinteä haihtuu savuna ilmaan

Siim-Tanel Annus kuukauden taiteilijana 8.8. – 2.9.2011 Galleria Ortonissa, Helsingissä.

Kansallisrunoilija Lydia Koidulan lempeä katse Viron sadan kruunun setelistä kohtaa katsojan silmät Ortonin kahvilagalleriassa.

Mukana on muitakin sankareita. Myös sadan Suomen markan setelistä tuttu Sibelius tuijottaa seinältä.

Ja mukana teoksissa on kirjailija Bettina von Arnimin viiden D-markan seteliin vuonna 1992 päässyt suloinen hymy ja pari hiuskiehkuraa.

 Siim-Tanel Annus, 5 Saksan markkaa, 2010.

Kahvilan sivuhuoneen perällä on kaksi Leninin profiilia, jotka ovat peräisin 10 ja 25 Neuvostoliiton ruplan seteleistä. Ne ovat kotoisin viisikymmentä vuotta sitten julkaistuista rahoista.

Siim-Tanel Annuksen katkelmat menneiden aikojen rahoista on tehty levylle. Ne urat, jotka on alun perin kaiverrettu setelien painamista varten metallilaatalle, ovat koholla. Nämä ovat ilmavia ja reliefimäisiä kuvia, massassa on metallinhohtoinen sävy ja hieman epätäsmällinen massan pursuilu.

Fragmentit menneistä valuutoista herättävät nostalgisia tunteita. Leninin siluetin merkitys korostuu sarkastisena virolaisen Annuksen töissä ja katsoja kysyy näitä setelien osia katsoessaan, mihin mennyt maailma on kadonnut? Ovathan kadonneet myös Suomen ja Saksan markat ja uusimpana häviäjänä on Eesti kroon.

Kymmenen vuotta sitten juuri ostamani teekupin hinnalla 1,20 € (kahdeksan markkaa) olisi saanut tuota erinomaista juomaa ämpärillisen. Silloin hyvässä kahvilassa Helsingissä teekupin hinta olisi ollut korkeintaan 35 senttiä. Nykyisin sellaista hintaa teekupista ei voisi edes julkisesti esittää. Kallein Helsingissä kohtaamani teekuppi maksoi viime kesäkuussa 3,5 euroa (21 markkaa).

Ajattelen virolaisia, jotka ovat vuoden alusta siirtyneet euroihin. He ovat kohdanneet ja tulevat kohtaamaan valtavan hintojen nousun. Kuten Suomessa, heidän autojensa ja asuntojensa hinnat pysynevät melko vakaina. Kahvi- ja teekuppien ostajat ovat avainasemassa, he tulevat rahoittamaan inflaation.

On ahdistavaa ajatella aikaamme ja rahaa. Mutta Annuksen työt tuovat mieleen myös Karl Marxin kirjoittaman kuuluisan, vapauttavan vision Kommunistisen puolueen manifestiin siitä, että kaikki kiinteä haihtuu kuin savuna ilmaan. 

”…kaikki pyhä häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko katsella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin.”

 

Siim-Tanel Annus, 100 Eestin kruunua, 2010.

Siinä on kaikki sisuskaluni

Kaarina Haka, Installaatio Galleria Sculptorissa Helsingissä 3.-21.8.2011 

Merenalainen elämä tropiikissa on hyvin rikas ja värikäs, sanoi ystäväni, joka oli tutustunut kaukomaiden ihmeellisyyksiin. Kaarina Hakan näyttelyssä ollaan välillä syvällä meren pohjassa, joku teoksista muistuttaa meduusaa, joku syvänmeren outoa kalaa.

Kattoinstallaatioissa on muodottomia muotoja, voimakkaita värejä, verkkoja ja röyhelöitä. Seinillä on liimamaisia, maalauksellisia läiskiä, siellä täällä on pilviä.

Yllätyin, koska en tiennytkään pitäväni tällaisesta taiteesta. Kaikkea sitä oppii. 

Värit ja muodot vetävät katsojaa puoleensa sellaisenaan. Ilmapiiri on arvoituksellinen ja jännittävä, salaperäinen ja täyteläinen. Haka ei erittele teoksiaan nimittämällä niitä, hän ottaa tilan kokonaisuutena.

Muistelen, että lähetin kerran Reijo Hukkaselle postikortin Rovaniemeltä, kun innostuin hänen teoksestaan, joka oli hotellin aulassa.

Kirjoitin: ”Siinä on kaikki sisuskaluni.”