keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Lontoon polkuja 3: Postmodernia subjektia etsimässä



Katselen Hammersmithin juna- ja bussiaseman (Minale Tattersfield, 1989) julkisivua, joka näyttää hieman kauhtuneelta, sen värillinen kuviointi ja levyt ovat kaupunki-ilman harmaannuttamia. Ylhäällä katonrajassa oleva kello on kaksi tuntia ajasta jäljessä, eikä alempana sijaitseva Coca-Cola merkkikään ole uutuudella pilattu.
Postmodernismin jälkijunassa valmistunut rakennus toimii hyvin käyttäjälleen, mutta sen katolla olevat korkeat avoparvekkeet tuntuvat tarpeettomilta, ne ammottavat tyhjinä ja arvoituksellisina.
Victoria & Albert museon näyttely Postmodernismi, tyyli ja kumous rajaa liikkeen vuosille 1970-1990. Postmodernismin ajoitusta pohtiessa muistelen Robert Hughesin ajatusta siitä, että kulttuuriaikakaudet eivät lopu rapsahtaen kuin lasinen tikku. Postmodernismiin voisi soveltaa samaa kuin Hughes renessanssiin. Se loppui kyllä jonain päivänä, mutta sen vaikutukset ovat näkyvissä vielä tänäänkin.
Postmodernismi, jonka V&A museon näyttelyssä todetaan olevan ehkä kaikista taiteen ja muotoilun suuntauksista ristiriitaisin, ei ollut suuri, eikä mahtava taiteen suuntaus. Varsinkin verrattuna modernismiin, jonka vaikutukset ovat niin merkittäviä ja suuria ja joka on vielä meitä niin lähellä, että sen ohimenevyydestäkään on vaikea sanoa mitään.
Mutta postmodernismi, jonka käytännön periaatteet luotiin Italiassa 1960-luvun lopulla, jätti kyllä jälkensä aikaamme. Postmodernismin tärkein merkitys oli siinä, että se toi mukanaan arvorelativismin, eli moninaisuuden ajatuksen, joka yleistyi Suomessakin ehkä arkkitehtuuria lukuun ottamatta kaikille taiteenaloille.
Martine Bedin, Super Lamp.
Postmodernismin jälkeisenä aikana – jos näin monimutkainen sanonta sallitaan – moninaisuus ja sallivuus ovat jatkuneet. Se näkyy tänään taideteosten aiheiden ja menetelmien kirjavuutena.
On myös päästy eroon eri taidesuuntausten ja liikkeiden, ”ismien” kilpailusta, jota vielä postmodernismin aikana kutsuttiin ”tyylisodiksi”. Tyyli on nykyisin enemmänkin tarkastelutapa ja tulkinnan väline kuin eritelty, trendikäs ja lanseerattu pyrkimys.
V&A museon näyttelyssä tulee esille arkkitehtuurin, sisustus-, muoti- ja graafisen suunnittelun, elokuvan ja taidekäsityön lisäksi 1980-luvulla yleistynyt ilmiö, postmodernin subjektin synty. Uusi esilläolon strategia muistutti muotoilussa omaksuttua. Esiintyjät, koreografit, drag queenit, pop-tähdet, juhlijat, poseeraajat ja yökerhoissa kävijät dekonstruoivat ja kokosivat itsensä uudelleen.
Näyttelyssä esiintyy Klaus Nomi  videossa Lightning Strikes (1982), jossa pastissin kieli yhdistyy musiikkiin ja liikkeeseen. Postmodernin esilläolon ja tyylin subjektiksi voi nostaa myös performanssitaiteilija Laurie Andersonin, joka koostaa ääntään albumissaan  Big Science (1982) äänikoodauksen avulla. Keinotekoisuus mahdollistaa Andersonin siirtymään joustavasti eri puhetapojen välillä. Käytetty kieli siirtyy jatkuvasti arkisesta mediapuheesta lapsen huomionkipeisiin vaatimuksiin ja fragmenteista koostuu vahva, yhtenäinen taiteellinen visio.
Olen elänyt voimakkaasti postmodernismin ajan. Muistan, kun Oulussa käytiin kiihkeitä keskusteluja 1980-luvun alussa postmodernismista seurassa, jonka nimi oli Kulttuurifilosofinen yhdistys. Silloin vaikutti myös Oulun arkkitehtuurin koulukunta, joka yritti tuoda moninaisuutta myös suomalaiseen arkkitehtuuriin, mutta ei siinä juuri onnistunut. 
Siksi on hieman haikeaa katsella noita esineitä ja kuvia historiallisena ilmiönä. Katselen New Orderin videota ja kuuntelen kappaletta Bizarre Love Triangle (1986), joka kysyy melankolisesti: Miksi emme voi olla enää omina itsenämme, kuten olimme eilen? (Why can’t we be ourselves like we were yesterday?).

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...