lauantai 28. toukokuuta 2011

Posliinipropaganda: Miksi porvari tykkää agitaatiosta?


 Aleksandr Samohvalov, Miliisi, 1920.
En kirjoita arvioita taidenäyttelyistä näkemättä itse teoksia. En kuitenkaan malta olla kirjoittamatta Tampereen Vapriikissa avatun ”Luokaamme uusi maailma” otsikolla olevan näyttelyn aiheesta.
Neuvostoliiton alkuvaiheisiin sijoittuva agitaatio- tai propagandaposliiniksi kutsuttu esineistö ja aikakausi on kiehtovan paradoksaalinen aihe, johon vielä palaan, jos kesän aikana saan mahdollisuuden käydä Tampereella, ja jos se herättää uusia näkökulmia.
Propaganda posliinissa
Propagandan esittäminen posliinitaiteessa ei ollut bolsevikkien keksintö. Keramiikkaesineitä on käytetty kuninkaallisen arvovallan osoittamiseen kautta aikojen. Kerrotaan, että Ranskan vallankumouksen seurauksena kuuluisan Sèvresin posliinitehtaan tuotanto laski.


Sèvresin tehtaassa François Gérardin tekemä monumentaalimaljakko, jossa on kuvattu Napoleon I, 1810-1814.
Myöhemmin Napoleon tajusi Sèvresin posliinitehtaan tuotteiden poliittisen arvon. Keisarillisen vallan vakuuttamiseksi ei enää vedottu ainoastaan hallitsijan ylhäisyyteen, vaan pyrittiin osoittamaan myös keisarin hallinnon tuomaa aineellista ja kulttuurista hyötyä. Tällainen muutos korkeimman vallankäytön strategiassa vaikutti myös Sèvresin posliinin muotoiluun ja koristeaiheisiin.

Ancien régimen suosima rokokoo hylättiin ja korvattiin didaktisemmalla aineistolla, joka korosti Napoleonin hallinnon saavutuksia.
 "Sotalautanen", joka julkaistiin Venäjän Isänmaallisen sodan voiton 1812 kunniaksi.
Vuonna 1744 Venäjälle perustettu Keisarillinen posliinitehdas tuotti vuonna 1812 saavutetun Isänmaallisen sodan voiton kunniaksi ”Gurievskin astiaston”. Siinä ylistettiin Venäjän kansaa heräävän kansallisromantiikan hengessä. Markkinoille tuoduissa niin sanotuissa sotalautasissa kuvattiin sotilaita erilaisten joukkojen univormuissa.
Keisarillisen posliinitehtaan tuotanto nousi uuteen kukoistukseen 1900-luvun alussa. Venäjän nousevan porvariston tarpeisiin tehtiin jugend-tyylisiä astiastoja monimutkaisilla menetelmillä, jotka mahdollistivat myös suurten esineiden valmistuksen.

Satyyri ja nymfi maljakko, 1901.
Pietarin posliinitehtaalla oli yhteyksiä myös Mir iskusstvan taiteilijoihin. Ensimmäisen maailmansodan aikana Nikolai II määräsi valmistettavaksi sarjan ”sotilaslautasia” ja pienoisveistosten sarjan nimeltä ”Venäjän kansat”. Venäjän keisarikunnan viimeisillä hetkillä yritettiin luoda maahan kansallista yhtenäisyyttä posliinituotannolla.
Monumentaalinen propaganda

Lenin-patsas agitaatioauton lavalla vappuna 1925 Leningradissa. 

Bolsevikkivallankumouksen jälkeen Pietarin tehdas kansallistettiin ja siitä tuli osa kommunistijohtajien propaganda-asetta. Lenin pyrki valjastamaan visuaalisen monumenttitaiteen vallankumouksen ja sosialismin ajatusten propagoijiksi. Hän valitsi myös posliinituotannon osaksi monumentaalista propagandaa koskevaa suunnitelmaa.
Suunnitelma oli nerokas. Aikaisemmin kauniisti koristeltuja posliiniastioita saattoivat hankkia vain harvat. Posliiniastiat ja –esineet olivat massakulttuuria ennen massakulttuuria. Ne olivat taidetta joka sananmukaisesti saattoi kuulua kansalle, koska jokaisen oli jostain jotain kuitenkin syötävä ja teensä tai kahvinsa juotava.  
Lautasten, vatien, kuppien ja kannujen kylkiä koristivat ennen rauhalliset maisemat, antiikkiset- ja kukkaornamentit, fantastiset kiinalaiset aiheet ja pastoraalit. Posliinista tuli vallankumousaatteiden iskostamisen kirkkain väline. Aiheiksi tulivat vasarat ja sirpit, savua tupruttavat tehtaat, työläiset ja kolhoosinaiset, Karl Marxin rintakuvat, puna-armeijan sotilaiden figuriinit, nainen ompelemassa punalippua.

 Lippua ompeleva työläinen.
Eikä pelkästään koriste- ja kuva-aiheita uusittu. Parhaimmat avantgarde-taiteilijat palkattiin tehtaiden muotoilijoiksi. Posliiniin alettiin valmistaa kummallisen muotoisia kannuja ja kuppeja. Vuonna 1923 saatiin markkinoille ensimmäinen ”neuvostotyylin” kahvikannu- ja kuppisarja, Kazimir Malevitšin suunnittelema Suprematismi


Kazimir Malevitš, teekannu Suprematismi, 1923. Siitä tuli suosittu neuvostoavantgarden replika.

Mutta vaikka johtajat ja taiteilijat olivat innostuneita uudesta neuvostotaiteesta, proletariaattia se ei voinut vähempää kiinnostaa. Sisällissodan jälkeinen sosialistinen suunnitelmatalous ajoi kymmenet miljoonat kansalaiset lähes nälkäkuoleman partaalle, eikä juuri kenelläkään ollut mahdollisuutta nauttia siitä, mitä muotoja ja maalauksia lautasissa oli. Neuvostoliiton alkuvaiheessa kysymys siitä, oliko lautasilla ylipäätään mitään oli monin verroin tärkeämpi kuin se, miten ne oli muotoiltu tai koristeltu.
Porvari kiinnostuu propagandasta
Posliinipropagandalla oli kuitenkin yksi markkinarako. Ensin länsimaiset liikemiehet ja myöhemmin turistiryhmät matkustivat neuvostojen maassa kiinnostuen oudoista esineistä. Oletettavasti propagandaposliinia käytettiin Neuvostoliitossa pääasiassa kommunistijohtajien toisilleen antamina lahjoina, mutta yli 90 prosenttia posliinitavarasta myytiin ulkomaille. 
 M.V. Lebedeva, Puhelunvälittäjä, 1920.
Miksi porvaria kiinnosti Neuvostopropaganda? Mikä sai länsimaisen kapitalistin ja porvarin silmät kiilumaan hänen nähdessään kommunistiagitaation huippusaavutuksia ja hankkiessaan niitä kokoelmiinsa?
Posliiniesineet eivät ole olleet ainoita propagandatarkoituksiin tehtyjä  rihkamaesineitä, joista porvari tykkää. Saman kysymyksen voi esittää Che Guevara t-paidoista, natsidekoraatioista, DDR-nostalgiasta, taistolaishuiveista ja puna-armeijan ylijäämätavaroista. Miksi KOM-teatteri, Agit Prop ja Ultra Bra ovat suuria suosikkeja?

Jotain oikean vastauksen suuntaista saattaisi olla nostalgia tai pikkuporvarillinen kapinahenki. Lisäksi kannattaa muistaa, että propaganda ja agitaatio ovat jotain, joka on suunniteltu, muotoiltu ja tehty ihmisten mieliin iskostettavaksi, varsin suggestiivista aineistoa siis. Se on pop-taidetta ennen pop-taidetta.
Eräs syy Neuvostoliiton propagandaposliinin keräilykultin syntyyn on kuitenkin se, että propagandaposliini on muodoltaan ja tekniseltä toteutukseltaan kiistatta lähes täydellistä. Neuvostoliiton alkuvuosina sen tekniseen ja taiteelliseen laatuun investoitiin paljon, se oli ajan hi-tech -tuote. Koristetaiteen historiassa propaganda- ja agitaatioposliinin lyhyt aikakausi on vailla vertaa.

 
Konservatiivista ja taantumuksellista muotoilua Neuvostoliiton myöhemmältä ajalta. Juri Gagarinia juhlittiin tällaisella keramiikka-amforalla. Esine oli mukana sosialistista realismia esittelevässä näyttelyssä Helsingissä muutama vuosi sitten.
Varhaisen Neuvostovaltion taiteellisia saavutuksia ihmetellessä tulee usein mieleen kysymys, mitä suuresta sosialistisesta kokeilusta olisi tullut, jos bolsevikkijohtajat eivät olisi tarttuneet niin hanakasti vallankahvaan? Minkälainen Neuvostoliitosta olisi tullut, jos kommunistijohtajat eivät olisi turvautuneet siihen valtioterrorismiin, jonka osa myöhemmin, 1930-luvulla alkanut sosialistinen realismi oli?
Olipa asia miten hyvänsä, on suuri vahinko, että vapaus ja sosialismi, taiteellinen ja yhteiskunnallinen edistys eivät pystyneet elämään samassa astiassa.

Eikä kukaan ollut yhtä täydellisesti väärässä kuin Majakovski, jonka mieliin painunut agitaatiosäe kuuluu: ”Ananasta ahmi, hotkaise pyy, loppusi porvari lähestyy.”
Posliinia Venäjän porvaristolle
Pietarin Keisarillisen posliinitehtaan eräs tavaramerkki on "kobolttiverkosto".
Myös Pietarissa sijaitsevan, aikaisemmalta nimeltään Lomonosovin posliinitehtaan uudempi historia on kiinnostava. Tehdas yksityistettiin vuonna 1993 ja tuotantolaitoksen osakkeet myytiin osin amerikkalaisille investoijille. Vienti alkoi vetää varsinkin Yhdysvaltoihin ja Japaniin ja vuonna 1999 amerikkalainen investointiyhtiö osti osakekannan enemmistön.
Omistajat eivät juuri olleet kiinnostuneita posliinitehtaan kehittämisestä, vaan keskittyivät lähinnä ryöstelemään tehtaan museon kokoelmien mittaamattoman arvokkaita esineitä. Silloin Venäjän hallitus pakotti investoijat luovuttamaan museon hallintaoikeuden Eremitaašin taidemuseolle ja siitä tuli osa Pietarin Eremitaašin kokoelmia.
Vuonna 2002 amerikkalaiset möivät tehtaan venäläiselle Nikolai Tsvetkoville, Nikoil-yhtiön johtajalle, jonka keramiikasta ja keräilystä kiinnostunut vaimo Galina Tsvetkova sai kuuluisan tehtaan osake-enemmistön haltuunsa.
Keisarilliseksi posliinitehtaaksi uudelleen kastettu laitos valmistaa nykyisinkin laadukkaita  posliiniesineitä Venäjän nousevalle porvaristolle. Ainakin tehtaan verkkosivujen mukaan tuotanto on erittäin laadukasta ja mukana on myös useita uusia sarjoja.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Apurahapuhetta piisaa



Ilja Repin Jairuksen tyttären heniinherätys, 1871. Repin sai  maalauksesta, Pietarin taidekakatemiaan tekemästään lopputyöstä kuusivuotisen apurahan. Sen turvin hän asui Pariisissa ja matkusteli Euroopassa kolmisen vuotta.
Raivokas, kateellinen, suivaantunut, mutta usein aivan  asiantuntematon, ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä täynnä oleva apurahapuhe on osa  taidepuhetta.  
Kiihkeitä kannanottoja herättää Antti Järven ja Esa Mäkisen Helsingin Sanomiin kirjoittama artikkeli, jossa laskettiin yhteen Taiteen keskustoimikunnan apurahat ja palkinnot 2005-2010. (HeSa, kulttuuri 19.5.2011)
Summaksi saatiin se, että suurimmat tuet saivat tanssijat ja valokuvataiteilijat. Tanssin tiedotuskeskuksen toiminnanjohtaja Sanna Rekolan mukaan aikaansaatu lista muistuttaa taiteenlajien erilaisesta luonteesta. Hän sanoo, että tanssitaiteilijoita on melko vähän ja he toimivat vapaalla kentällä, kun taas usea teatterintekijä saa palkkansa valtionosuusrahoituksen piiristä. Toisin sanoen kuukausipalkoilla toimivat näyttelijät saavat toki julkista avustusta, mutta eivät Taiteen keskustoimikunnan kautta.
Tämä on totta. Esimerkiksi arkkitehdin palkkaan (alle 3 000 €/kk) verrattuna valtion apuraha (1 560 €/kk) on varsin pieni. Luettelossa ei näy myöskään video- ja elokuvataiteilijoita, jotka voivat saada produktioihinsa runsaasti apurahoja muualtakin kuin Taiteen keskustoimikunnasta.

Näissä julkista, meidän veronmaksajien tukea mittaavissa tilastoissa ei harmikseni juuri koskaan lasketa myöskään niin sanotun yksityissektorin eli säätiöiden ja yritysten tukia, joka sekin on merkittävä lohko.

Valokuvataiteilijoiden menestys
Keskustelua on herättänyt valokuvataiteen suuri osuus apurahojen Top 20 -listassa. Heistä yhdeksän oli valokuvaajaa (Elina Brotherus, Janne Lehtinen, Ritva Kovalainen, Pentti Sammallahti, Nanna Hänninen, Ari Saarto, Heli Rekula, Martti Kapanen, Aino Kannisto) joista viisi kuuluu Helsinki Schoolin piiriin.

Listalla on vain yksi taidemaalari (Kristiina Uusitalo). Mainittakoon tähän myös, että Taidemaalariliitossa on yli 1300 ja Valokuvataiteilijoiden liitossa vajaat 300 jäsentä.
Artikkelissa pohditaan syitä tähän, mutta närkästystä on herättänyt Helsinki Schoolin kuraattorin Timothy Personsin repliikki artikkelissa. Hän kehottaa lukijoita kertomaan kymmenen maailmalla tunnettua suomalaista kuvanveistäjää tai maalaria. Hänen mukaansa heitä ei ole.
Personsin ylimielinen lausuma kertoo siitä katkerasta valtakamppailusta, mikä vallitsee sekä taiteen apurahojen saajaryhmien, mutta myös eri taiteenalojen välillä.
Suomalaisten valokuvaajien menestys ulkomailla Esko Männikön (jolla ei itseoppineena ole mitään tekemistä Helsinki Schoolin kanssa) maailmanmenestyksen jälkeen on toki ollut tosiasia. Mutta se ei yksinään selitä valokuvataiteen menestystä apurahatilastoissa.
Valokuvataiteilijat ovat käyttäneet taitavasti hyväkseen jo pitkään valokuvauksen kaksoisroolia kulttuurin kentällä. Se on vahva itsenäinen taiteenala, mutta esiintyy samalla myös osana kuvataidetta. Eri puolille maata perustettiin 1980-luvulla useita valokuvakeskuksia, jotka puolustavat valokuvauksen paikkaa omana taiteenlajina. Esimerkiksi Pirkko Siitari, Kiasman johtaja toimi pitkään Pohjoisen Valokuvakeskuksen johtajana Oulussa. 
Samalla valokuvaus on myös tullut yhä kiinteämmäksi osaksi kuvataidetta. Maalaukset, installaatiot ja videot ovat alkaneet esiintyä yhä enemmän samoilla seinillä valokuvien kanssa.
Personsin kuratoiman Helsinki Schoolin valokuvaajille on yhteistä koulutus Taideteollisen korkeakoulun puitteissa, jonka opettajana Persons on pitkään toiminut. Kyseessä ei ole varsinainen taiteen koulukunta, vaan oikeastaan valokuvataiteen ja ryhmän taiteilijoiden markkinointia tehokkaasti hoitanut yhteenliittymä.

Tiedotuskeskuksen tarve
Asiasta keskusteltaessa on nostettu esiin kuvataiteen tiedotuskeskuksen puute. Esitänkin tässä kuvataiteen tiedotuskeskuksen, sanotaanko vaikka työnimellä STTT (Suomen taiteen tiedotustoimisto) perustamista. 
Mielestäni tiedotuskeskuksen pitäisi suuntautua ennen kaikkea niin sanotulle suurelle yleisölle ja tarjota kuvataiteen eri alojen tietoa tasapuolisesti ja yleistajuisesti. Alan ammattilaiset kyllä asioita tuntevat ja tieto välittyy vaikka "puskaradion" kautta. 
Neutraalin näkökulman lisäksi tiedotuskeskuksella pitäisi olla myös itsenäinen asema. Sen pitäisi olla riippumaton sekä kuvataiteen esittämisjärjestelmästä (museoista ja gallerioista), koulutuksista, taiteilijajärjestöistä, että myös taiteen tukijärjestelmistäkin. Valtakunnallinen ja kansainvälinenkin sen pitäisi olla.
Toisin kuin aikaisemmin, media ja koulutus karttavat yhä enemmän yleissivistävää vastuutaan taiteen, varsinkaan kuvataiteen tiedotuksesta. Taidemuseotkin ovat unohtaneet paljolti toimintansa kuvataiteen yleissivistävän tiedottamisen piiristä ja kaikki alan instituutiot keskittyvät markkinoimaan omaa toimintaansa. 
Varsin hajallaan tuntuu kuvataideala maailmalla olevan. Voisiko STTT tai sen kaltainen organisaatio parantaa tilannetta?
Mikäli tilastot kiinnostavat, Helsingin Sanomien keräämän laajan apurahatietietokannan (16 232 nimen tiedot) 2005-2010 voi ladata Excel-muodossa.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Maahanmuutto, maahanmuuttajat ja Amerikan mallit


Törmäsin The New York Timesin artikkeliin, jossa Jason DeParle kirjoittaa historioitsija Susan F. Martinin työstä. Martin on tutkinut amerikkalaisten maahanmuuton ja maahanmuuttajien historiaa ja tutustunut tilanteeseen myös eri puolilla maailmaa.
Yhdysvalloissa ”A nation of immigrants” -sanonnan otti käyttöön silloinen senaattori John F. Kennedy vuonna 1958.
Maahanmuuton historiaa tutkinut Martin väittää, että Yhdysvalloissa on historiallisesti suosittu johdonmukaisemmin maahanmuuttoa enemmän kuin maahanmuuttajia.
Jo siirtomaavallan aikana kehittyi kolme kilpailevaa mallia, joilla oli erilainen näkökulma siihen mitä tarkoitusta maahanmuuttajat tulisivat palvelemaan. Näiden osia on säilynyt omiin aikoihimme asti.
Virginia etsi työläisiä, mutta löysi niitä orjista. 
Massachusetts etsi uskovaisia mutta rankaisi toisinajattelijoita.
Pennsylvania etsi kansalaisia, ja rakensi heitä ulkomaisesta kannasta (huolimatta esimerkiksi kosmopoliitti Benjamin Franklinin valituksista).
Jokainen malli puolusti maahanmuuttoa, mutta ei välttämättä maahanmuuttajia. Tutkijan mukaan niiden takana olivat hyvin erilaiset käsitykset siitä, mitä maahanmuuttajalle tapahtuisi hänen tultuaan maahan.
Nykyajan siirtolaisuuden taustalla on myös nuo kolme mallia, ei ainoastaan Yhdysvalloissa, vaan koko maailmassa. Martinin kirja “A Nation of Immigrants” pitäytyy Yhdysvaltain historiassa, mutta hän sanoo haastattelussaan, että Dubain siirtotyöläisarmeijat muistuttavat häntä Virginiasta oppisopimus/velkaorjuuden ajalta ja Ranskan kampanjointi islamilaisia huntuja vastaan kuvasti tilannetta Salemissa.
Pennsylvanian malli on Martinin mielestä voittaja: poliittinen yhtenäisyys, kulttuurinen erilaisuus ja yhtäläiset oikeudet. Mutta hänen kirjansa kertoo myös siitä, miten epätodennäköinen ja uhanalainen tuo malli on. Se on aivan vieras suurimmassa osassa maailmaa, jossa kansalaiset syntyvät ja jossa heitä ei tehdä, ja jossa on uhkana se, että luotetaan laittomiin työläisiin, joilla ei ole oikeuksia.
Perinteinen maahanmuuttajien kohtelu on siis valtavien haasteiden edessä. Martinin mielestä syy on monissa: vasemmistossa (joka vastustaa kovaa lainsäädäntöä), oikeistopopulisteissa (joita rasittavat ennakkoluulot)  ja työnantajissa (jotka etsivät halpaa työvoimaa). Varsinkin Yhdysvalloissa on oltu huolissaan laittomasta maahanmuutosta, joka tutkijan mielestä heikentää laillista maahanmuuttoa.
Martin on ollut mukana Yhdysvaltain hallituksen maahanmuuttopolitiikkaa tekevässä työssä. Hän kertoo lukeneensa aihetta koskevan postin ja huomanneensa, että kaikki tärkeimmät valituksen aiheet – maahanmuuttajat tuovat mukanaan rikollisuutta ja sairauksia ja kieltäytyvät opettelemasta englantia – tulivat esiin jo varhaisissa keskusteluissa aiheesta.
Amerikkalainen tutkija kertoo: “On tyypillistä sanoa, että esi-isämme olivat hyviä maahanmuuttajia, mutta nykyisten kanssa on ongelmia.”
Artikkelin kirjoittaja toteaa, että maahanmuuttajatutkijan näkökulmia on ehkä nykykeskustelussa vaikea eritellä. Tutkija on vähemmän huolissaan siitä, kuinka paljon maahanmuuttajia maahan tulee, kuin siitä, minkälaiset oikeudet heillä on. Kuten useimmat korkean maahanmuuton puolustajat, myös hän suosii laittomien maahanmuuttajien laillistamista, joka vastustajien mielestä vain rohkaisee uusia ihmisiä tulemaan maahan.  Mutta kuten vähäisen maahanmuuton puolustajat, hän myös epäilee vierastyöläissuunnitelmia, jonka hän näkee mahdollisuutena liukua hyväksikäyttöön.
Martin kertoo myös matkustelleensa paljon Euroopassa, jossa 1960-luvun vierastyöläisten jälkeläiset ovat muodostaneet vieraantuneen alaluokan. Hän kertoo eurooppalaisten kollegansa kysyvän, miten Yhdysvallat on pysynyt “ maahanmuuttajien maana, eikä vain heidän kokoelmanaan”.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...