Julkaisen Kulttuurinavigaattorissa kirjoittamani artikkelisarjan Kun olimme nuoria, jonka ensimmäisessä osassa kerron Helsingissä pidetystä taidenäyttelystä, jota voisi kutsua ensimmäiseksi suomalaiseksi taidenäyttelyksi. Toisessa osassa selostan tätä näyttelyä koskevaa poikkeuksellisen perusteellista, kolmessa sanomalehden numerossa julkaistua ensimmäistä suomalaista taidekritiikkiä.
Sarjan kolmannessa osassa pohdin sitä, miten suomalainen kuvataide-elämä rakennettiin ja neljännessä osassa selvitän Suomen kulttuurijournalismin alkuvaiheita.
Tässä Helsingin Kauppatorin varrella sijaitsevassa talossa järjestettiin ensimmäinen suomalainen taidenäyttely keväällä 1847. Tosin noista päivistä Pohjois-Esplanadi 7:ssä sijaitsevan rakennuksen julkisivua on muutettu parikin kertaa. Vuonna 1921 rakennusta muutettiin arkkitehti Torben Grutin suunnitelmien mukaan, kun siitä tuli Ruotsin suurlähetystö. Talon omistaa Ruotsin valtio ja sitä hallinnoi ruotsalainen Statens Fastighetsverk.
Rakennuksen julkisivua oli muutettu myös 1800-luvun lopulla. Vuonna 1842 valmistunutta rakennusta sanottiin Heidenstrauchin taloksi sen omistajan, kauppaneuvos Henrik Heidenstrauchin mukaan. Hän myi rakennuksen myöhemmin venäläissyntyiselle kauppaneuvos Jacob Longinoff Tschernischeffille, joka muutti sitä paljon. Heidenstrauch omisti naapurikorttelissa olevan rakennuksen, josta kunnostettiin kenraalikuvernöörin asunto, joka myöhemmin tuli presidentinlinnaksi.
Taidenäyttely järjestettiin talon ylemmässä kerroksessa, josta edellisenä vuonna perustettu Suomen Taideyhdistys oli vuokrannut kolme huonetta. Maaliskuun 11. päivänä avattu näyttely oli esillä Helsingissä toukokuulle asti ja sen jälkeen se siirrettiin Turkuun.
Tarkkaan ottaen kyseessä ei ollut ensimmäinen Suomessa järjestetty taidenäyttely. Ensimmäisenä pidetty taidenäyttely oli Helsingin yliopiston hankkiman veistokuvakokoelman esittely syksyllä 1845 yliopiston tiloissa. Tämä näyttely sai kuitenkin osakseen voimakasta kritiikkiä, koska siinä olevat teokset olivat pelkästään ulkomaisia.
Esimerkiksi Viipurissa julkaistu Kanava, uutisoi marraskuussa 1845:
“Helsingissä on wiime maanantaina awattu se luwattu taitonäyttely akademian kuwaussalissa, mutta waan ulkomaalaisille taitotöille…”
Kanavan toimittaja Pietari Hannikainen kommentoi kipakasti sitä, että esillä oli vain ulkomaalaista taidetta:
“Joshan tämä olis ainua sellainen näyttely joka kaipaa taidollisuuden todistuksia kotimaasta. Sillä wähän hyödyttää paljas ihmetteleminen jos se ei synnytä halua itsenäiseen pyrkyyn, eli edes nähtyä jälkiä seuraamaan.”
Kansallisaate oli viritetty ja kritiikki meni perille. Suomen Taideyhdistyksen järjestämän ensimmäisen taidenäyttelyn ideana oli ikään kuin testata Suomessa olevan taiteen kotimaisuusaste. Näyttelyyn saattoi tuoda kuka tahansa taideteoksia ja tuloksena oli 94 maalauksen ja ja kahdeksan maalari-oppilaiden mallipiirustuksen kokoonpano. Näistä maalauksista yli puolet, korosti Morgonbladet uutisessaan, ”oli valmistunut suomalaisista käsistä”.
Lehdistövastaanotosta päätellen oltiin yllättyneitä ja iloisia siitä, että näyttelyssä oli niinkin paljon kotimaisia teoksia. Zachris Topelius raportoi ja kommentoi Helsingfors Tidningarin kuuluisassa leopoldilaiskirjeessään:
”Taideyhdistyksen näyttelyn voidaan nähdä oikeutetusti ylittäneen odotukset; maassa, jossa on tuskin muista maalauksista kuultu puhuttavankaan kuin tapeteille ja rullaverhoille maalatuista, ei oltu odotettu löytyvän 52 kotimaista taulua, osaksi todella arvokkaita, yhteen paikkaan tuotuna.”
Mukana oli myös ulkomaisten taiteilijoiden teoksia, kuten taitavan venäläisen Karl Brjullovin erinomainen muotokuva Aurora Karamzinin sisaren miehestä, Kreivi Vladimir Aleksejevitš Mussin-Puškinista. Ja norjalaisen Per Gustaf von Heidekenin jylhä vuonomaisema. Ulkomaisten taiteilijoiden ja muutamat esillä olleet jo vanhemman eurooppalaisen taiteen teokset kuitenkin ohitettiin vaikenemalla. Näyttely oli suomalaisten juhlaa.
Silloisen suomalaisen nykytaiteen häikäisevin tähti oli Turkuun paluumuuttajana pari vuotta aikaisemmin saapunut Robert Wilhelm Ekman, joka oli lähettänyt näyttelyyn viisi maalaustaan, joista pari oli Italiasta (”taiteen todellisesta kotimaasta”), kaunis iltaruskon peittämä Maisema Subiacosta ja kuvaus italialaisesta osteriasta.
Mukana oli jo tuolloin varttunut taidemaalari Berndt Godenhjelm, allegorisella maalauksellaan Oikeus ja viattomuus (1832), ja myös kokenut maalari Johan Erik Lindh. Hänen oppilaansa Edla Jansson (myöhemmin Jansson-Blommér) oli tuonut näyttelyyn seitsemän maalaustaan. Mukana teoksillaan olivat myös kaikki kolme von Wrightin veljestä, Magnus, Ferdinand ja Wilhelm.
Suomalaisuus tai kansallishenki taiteen sisältönä ei suinkaan ollut vielä tuolloin ensimmäinen pyrkimys, vaan taide-elämämme alkumetreillä riitti, että saataisiin ylipäätään esille suomalaisia taiteilijoita. Suomalaisuuden ilmaisu kuvin, sanoin ja sävelin tuli vasta seuraavina vuosikymmeninä taiteilijoiden tehtäväksi.
Suomalaisuus tai kansallishenki taiteen sisältönä ei suinkaan ollut vielä tuolloin ensimmäinen pyrkimys, vaan taide-elämämme alkumetreillä riitti, että saataisiin ylipäätään esille suomalaisia taiteilijoita. Suomalaisuuden ilmaisu kuvin, sanoin ja sävelin tuli vasta seuraavina vuosikymmeninä taiteilijoiden tehtäväksi.
Näyttelyssä oli myös paljon harrastajataiteilijoiksi luonnehdittavien tekijöiden maalauksia, mutta ilmeisesti Kauppatorin varrella olevassa talossa järjestetty taidenäyttely oli menestys.
Näin käynnistyi Suomessakin taidenäyttelyiksi kutsuttu hulluuden laji. Nykyisin niitä on Suomessa esillä satoja jokainen päivä.
Kuvia Ateneumin taidemuseon kokoelmissa olevista Suomen taideyhdistyksen näyttelyssä olleista maalauksista.
Näin käynnistyi Suomessakin taidenäyttelyiksi kutsuttu hulluuden laji. Nykyisin niitä on Suomessa esillä satoja jokainen päivä.
Kuvia Ateneumin taidemuseon kokoelmissa olevista Suomen taideyhdistyksen näyttelyssä olleista maalauksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti