torstai 18. lokakuuta 2012

Top 100 on muutosten mittari

 
Viimekesäisen Kasselin Documentan kuraattori Carolyn Christov-Bakargiev.
ArtReview lehden vuosittain julkaisema kansainvälisen taidemaailman vaikutusvaltaisimpien luettelo Top 100 kertoo tänä vuonna enemmän kuin aikaisemmin muutoksista.
Listan ensimmäisenä on viime kesän Kasselin Documentan kuraattori, Yhdysvalloissa asuva Carolyn Christov-Bakargiev.
The Guardianin taideosaston toimittaja Charlotte Higgins kommentoi, että kansainvälisen taidemaailman vallasta taistelee kaksi ryhmää.
Yksi ryhmä on valtavan suuren, globalisoituneen taidekaupan edustajat, jotka ottavat huomioon kansainväliset superrikkaat - nuo häikäisevän varakkaat yksilöt, jotka ovat immuuneja talouskriisille. 
Listalla komeilevat maailman voimakkaimmat kaupalliset galleristit: Larry Gagosian (2), Iwan Wirth (4), David Zwirner (5), Marc Glimcher (17) ja Jay Jopling (20). He ovat laajentaneet liiketoimintaansa maailmalla ja avaavat gallerioita Hong Kongissa ja Latinalaisessa Amerikassa. Viime aikoina mukaan on tullut myös useita yhä suurempia galleriatiloja ja näyttelyitä Lontoossa, New Yorkissa ja Pariisissa.
Taidemaailman valta on maantieteellisesti yhä jakautuneempaa. Mukaan ovat ilmestyneet Kaukoitä, Globaali Etelä ja Lähi-itä. Vuoden listanousija on eräs taidemaailman vaikutusvaltaisimmista naisista, Sheikha Al-Mayassa bint Hamad bin Khalifa Al-Thani (sijalla 12, viime vuoden 90 sijalta), joka on Qatarin museoiden johtaja, korkean profiilin taidekeräilijä ja suurten näyttelyiden tukija eri puolilla maailmaa.
Toinen taidemaailman vallasta kamppaileva ryhmä Higginsin mielestä on se, jolla on visio poliittisesti sitoutuvasta, historiatietoisesta taiteesta, johon kuuluu sosiaalisuus.
Taiteesta on tullut enemmän kuin aikaisemmin protestin paikka. Taiteilijat, kuraattorit ja järjestöt osallistuvat Occupy-liikkeen tai Pussy Riotin (sijalla 57) tukemiseen, tai ottavat kantaa viime vuoden ykkösen Ai Weiwein (nyt 3) toiminnan sensurointiin.
Taide nähdään yhä enemmän yhteiskunnallisen tai poliittisen kommentoinnin tilana, liittyneenä ajankohtaisiin konflikteihin, kuten Afganistanin sotaan ja sellaisten taiteilijoiden, kuten Theaster Gates (56) ja Walid Raad (77) töihin. Tai kirjoittajiin ja kriitikoihin, kuten Boris Groys (61), Slavoj Žižek (65) ja Jacques Rancière (92).
Theaster Gates, Tea Shack, 2009.
Frankfurter Allgemeine Zeitung uutisoi viime viikolla, että talouskriisi on tuonut maailmaan 30 miljoonaa työtöntä lisää, mutta superrikkaat shoppailevat taidetta kokoelmiinsa kuin mitään talouskriisiä ei olisi olemassakaan. Mutta taidekauppaennätysten kulttuurijuhlinnan pinnan alla kuohuu. Taiteen yhteiskunnallisuus, poliittisuus ja sosiaalisuus ovat ajankohtaisia.
Kansainvälisen taidemaailman mahdin mittavimmilla ei ole juuri mitään tekemistä Suomen kanssa. Meillä heijastuvat kuitenkin myös Higginsin mainitsemien päätrendien oheistulokset, taidemaailman kaupallistuminen, populismi joka ulottuu selvästi nyt myös kulttuuripolitiikkaan, markkinointipuheen lisääntyminen ja tuotteistaminen, sekä niin sanottujen yksityisten organisaatioiden, kuten säätiöiden vallan kasvu. Taidemuseoiden ja kulttuurin julkisen tuen heikentymistä odotellaan ensi vuodeksi Suomessa, kuten muuallakin Euroopassa. Ja yhteiskunnallisuus on näkyvä trendi meilläkin. Taide on yhä useammin yhteiskuntakriittistä.
Minna Parikka & Jani Leinonen, Shoe Liberation Army, 2012. Installaatio Helsingin Amos Andersonin taidemuseon näyttelyssä Boutique, Where Art Meets Fashion.

lauantai 6. lokakuuta 2012

Nanna Susi: Kohtalokas nainen ja hillitty hohto


Sinisiä kyyneleitä, 2012.
Nanna Susi, Underneath the Eyes Helsingin taidemuseon Tennispalatsissa 28.9.2012-20.1.2013

"Hän ei ollut enää pelkästään tanssityttönen, joka saa puristetuksi ilohuudon ja intohimon vanhasta miehestä vartalonsa himokkaalla vääntelyllä; joka murtaa tahdon, hallitsee Kuninkaan mielen värisevien rintojensa näyllä, kohoavalla vatsallaan ja reisiään nakkelemalla; hän paljastui nyt tavallaan ikivanhaksi Pahuuden inkarnaatioksi, kuolemattoman Hysterian jumalattareksi, Kauneuden Kiroukseksi, ennen kaikea muista kaunottarista ylivertaiseksi kouristuksenomaisella ihonsa väristyksellä, joka kiihottaa hänen ihoaan ja saa hänen lihaksensa teräksisiksi – hirviömäinen Ilmestyskirjan Peto, välinpitämätön, vastuuton, tunnoton, myrkyllinen."
(Joris-Karl HuysmansÀ rebours, Salomen sisaret)
Femme fatale, tuo kirjallisuuden ja taiteen arkkityyppi Cleopatrasta Britney Spearsiin on Nanna Suden maalausten päähenkilö. Se  ottaa Helsingin taidemuseon näyttelyssä joskus kaikkivaltiaan, pantokratorin roolin vangiten katseita ja nostattaen tunteita.
Olipa kohtalokkaan naisen käsite sovinismia, noituuden pelkoa tai pyrkimystä naisten itsenäisyyteen ja uhka perinteisille naisrooleille, Nanna Suden femme fatalet ovat useimmiten yksinäisiä hahmoja. Suippokasvoiset salaperäisyydet esiintyvät keskellä kiihkeiden siveltimenvetojen viidakkoa.
Mutta harkitussa ja spontaanissa, harvassa ja tiheässä ilmaisun draamassa on myös hauskoja sosiaalisia huomioita. Maalauksessa Uskomatonta on komiikkaa ja sympaattista huumoria maalauksessa Nipistys, jossa naisen käsi lähestyy miehen takapuolta. Ja Suomen arvostelijain liitolle voisi lahjoittaa maalauksen Jumala säästää mustettaan.

Jumala säästää mustettaan, 2012.
Miehen rooli on melko anonyymi ja passiivinen, hän jää puristamaan tyynyä (Mies ja tyyny). Androgyyni, seksuaaliton hahmo kääntää selkänsä arvoituksellisesti kolmen suuren maalauksen sarjassa. Niissä Nanna Susi käyttää maalauksen ulkoisen odotuksen psykologiaa (Ole varovainen, Koira haukkuu jossakin ja Yksi tähdistä lensi yli).
Suden maalaukset on suodatettu mystiikalla ja kyllästetty metalliväreillä, joka antaa niille hienon huntumaisen ilmapiirin. Hillitty ja hallittu synteettinen hohto ja maalikerrosten syvyys tuo mieleen joskus grisaille-maalauksen.
Nämä kuvat havainnollistavat konkreettisia tunteita ja tilanteita. Ne ovat usein suurikokoisia, joskus ehkä liiankin kookkaita ja ylityöstettyjä maalauksia, mutta niiden ilmaisemat tunteet ovat läikähdyksiä. Ne lehahtavat katsojan mieleen väkevina ja täyteläisinä.

Kullanhuuhtoja, 2012.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Mihail ja Sergei Eisenstein: Särkynyt linkki ja uusi taide

”Isä, joka asetti ihmisten patsaita puolentoista kerroksen korkeuteen, jotka levittäytyivät koristeina talojen nurkissa. Isä, joka sijoitti talon katon reunan alle naisten käsivarret, jotka oli tehty rautaisista viemäriputkista ja joilla oli kultaiset renkaat käsissään. Huonolla säällä oli hauska katsoa sateen valumista niiden ohuiden jalkojen välistä. Isä, joka voitokkaasti kietoi yhteen kipsisten leijonien hännät taivaalla – kipsileijonat – jotka oli kasattu katoille. Isä itse oli kipsileijona. Ja hän testamenttasi minulle epäterveen intohimon kiemurrella tasosta tasoon – jonka yritin jalostaa katolisen barokin ja atsteekkien hienon työn kiehtovuudeksi.”
Näin kertoo insinöörin koulutuksen saanut elokuvaohjaaja Sergei Mihailovitš Eisenstein isästään, Riian insinööri ja arkkitehti Mihail Osipovitš Eisensteinista. Isän avioliitto kariutui vuonna 1909, kun vaimo muutti kotikaupunkiinsa Pietariin.

Isän ja pojan suhde tuli yhä ristiriitaisemmaksi. Sergei muistelee, miten erään rakennuksen toisen kerroksen julkisivussa oli aikoinaan neljä puolialastonta, ihanaa naista sisäänkäynnin yläpuolella. He pitelivät eteenpäin ojennetuissa käsissään kullattuja renkaita. Niitä yhdistettiin moneen asiaan, muun muassa yhtenäisyyteen, kosmiseen ykseyteen ja täydellisyyteen. Renkaat symboloivat maailmankaikkeuden vastakkaisten voimien yhtenäisyyttä ja sovintoa. Nämä ”rautaiset neidot” kirjoitti Sergei Eisenstein muistelmissaan, edustivat kaikkein villeimmän modernin tyylin arkkitehtonista mielikuvitusta.
Nykyisen Elizabetes katu 10b:n julkisivussa oli alun perin neljä naishahmoa, jotka pitivät eteenpäin ojennetuissa käsissään kultaisia renkaita.
Vuonna 1916 Sergei opiskeli Pietarissa samassa insinöörikoulussa kuin isänsä. Hän kirjoitti noiden naispatsaiden vaikutuksesta tilanteessa, jossa hän ajoi yhdessä isänsä kanssa vaunuissa pitkin Pietarin katuja:
”Ulospäin suuntautuvat kädet eivät pidä käsissään kultaisia sovinnon renkaita. Eikä ulospäin suuntautuvissa käsissä ole keskinäistä ymmärrystä tässä vaunussa olevien välillä. Sellaisia renkaita ei koskaan ollut (Riian) Nikolajevin katu kuudessa, huoneisto numero seitsemässä.” (Eisensteinit asuivat Nikolajevin kadulla, joka on nykyisin Elizabetes katu, myös kullattuja renkaita käsissään pitelevät naishahmot poistettiin myöhemmin rakennuksen julkisivusta ja ne voidaan nähdä vain vanhoissa valokuvissa).
Linkki isän ja pojan välillä särkyi lopullisesti, kun isä liittyi vuonna 1917 Riiassa tsaarin Venäjän Valkoiseen armeijaan insinöörinä ja Sergei ilmoittautui bolsevikkien johtamaan Työläisten ja talonpoikien punaiseen armeijaan Pietarissa. Isä pakeni tappion kärsineen Valkoisen armeijan rippeiden mukana Berliiniin, meni siellä uudelleen naimisiin nuoren pensionaatin omistajan kanssa ja kuoli vuonna 1920. Sergei kuuli isänsä kuolemasta kolme vuotta myöhemmin.
*  *
”Eisenstein oli varmasti epäsuhtaisen pariskunnan uhri, isänsä simputtama ja hyljeksimä, äitinsä mielistelemä ja paapoma. Julia Ivanovna oli snobistinen nainen, joka piti miestään vulgaarina ja määräsi, että Sergeistä pitäisi kasvaa kulttuuri-ihminen.” Näin kuvaa Sergei-pojan suhdetta vanhempiinsa eräs hänen elämäkertansa kirjoittajista, Ronald Bergan (Eisenstein: A Life in Conflict, 1997).

”Hän oli eksentrinen. Minä olin eksentrinen. Hän oli naurettava. Minä olin naurettava”, Sergei Eisenstein huomioi. Berganin mukaan nuorelle Sergeille isä edusti moukkamaisuutta ja porvarillisia arvoja, äiti taiteita ja hienostuneisuutta. Äiti tarjosi pojalleen laajaa kulttuuria, isä yllytti häntä kapinaan.

Ronald Bergan kirjoittaa: ”Tällaista tilannetta kommentoivan olisi aivan liian helppoa turvautua kuluneeseen psykologiaan, kuten oidipus-kompleksiin selvittäessä Eisensteinin tekoja, persoonallisuutta ja seksuaalisuutta – hänen antipatiansa isäänsä kohtaan, hänen ristiriitaista äidinrakkauttaan – mutta kuitenkin kirjoittaessaan viistosti tunne-elämästään itseään tarkasteleva Eisenstein rohkaisee tähän näkemykseen.”

*  *
Mihail Eisensteinin arkkitehtuurin varhaistuotanto edustaa 1800-luvun lopun vahvaa eklektismiä ja historismia, johon kuului voimakas visuaalisuus. Noin vuodesta 1900 Eisenstein alkoi harjoittaa uutta taidesuuntausta, jota kutsuttiin ranskalaisittain art nouveauksi, saksalaisittain jugendiksi. On hämmästyttävää seisoa Riian kaduilla ja katsella näitä rakennuksia. Pohjoiseen kansallisromantiikkaan, joksi Suomessa jugendia kutsutaan, liittyi paljon hillitympi ja rauhallisempi poljento.

Riian jugendissa on kyse rikkauden, konkreettisesti varallisuuden suorasukaisesta, häpeilemättömästä ja välittömästä osoittamisesta ja näyttämisestä. Rikkaat tavallisesti kätkevät rikkautensa, Riian varakkaat eivät sitä häpeilleet ollenkaan ainakaan Belle Epoquen myöhäisvaiheessa, noina kultaisina vuosina ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Jos Riian arkkitehtuurissa on nousukkuutta, jota vain äkkirikastunut saattaa osoittaa, siinä on myös jotain kunnianhimoista, fantastista ja kohtuutonta. Se on grandiositeettien taidetta, jota voi tuottaa vain eksessi, liiallisuus ja ylettömyys.

Модерн (”modern” eli moderni), joksi jugend/art nouveauta venäjäksi kutsutaan, oli kieltämättä jotain varsin porvarillista. Se, kuten useimmat muutkin modernismin suuntaukset kiellettiin Neuvostoliitossa, ja lähes kaikki sitä koskeva kirjallisuus pysyi vain asiantuntijoiden tavoitettavissa tarkasti vartioidussa erikoiskirjastossa Moskovassa. Silti jugend-tyylin kieltämistä Neuvostoliitossa ihmeteltiin lännessä, koska se tunnettiin myös työläisten tyylinä. Runsas koristelu, kuvanveisto ja monimutkaiset muuraustyöt vaativat paljon rakennustyöläisiltä ja kerrotaan ammattikiltojen kilpailleen siitä, kuka saavuttaisi parhaan tuloksen. Aikoinaan työläiset saattoivat myös ansaita hyvin näitä taloja rakentaessaan.

*   *
Mistä Eisensteinin Riikaan suunnittelemien rakennusten kuvat tulivat?  Sergei muistelee isänsä käyneen kesäisin Pariisissa. Hän toi sieltä runsaasti "Pariisin artikkeleita" ystäville ja tutuille. Postikorteissa poseerasivat ajan suuret naistähdet ja albumeissa kaunottaret paljastivat hieman uskaliaat ja hyvin sentimentaaliset nuorten neitojen mullistavat kohtalot kuin elokuvan esimuotoina. Valokuvat kuuluisista tähdistä poseeraamassa aikakauden asuissa, kuten myös yhteiskunnan ylemmän luokan ladyjen ja herrasmiesten kuvat tarjosivat näköalan Belle Epoquen kosmopoliittiseen ja kevytmielisempään puoleen, eivätkä niistä nauttineet ainoastaan Mihail ystävineen, vaan myös hänen poikansa, joka yhdisti niihin  montaasia kohtaan heräävän kiinnostuksensa.
Cleo de Merode kolmessa asussa, 1898.
Postikortti tanssijatar Cleo de Merodesta, 1895, Espanjalainen tanssijatar La Belle Otero, noin 1905 ja Henri de Toulouse-Lautrec, Yvette Guibert laulaa, 1894.
Riian jugendtalojen arkkitehtuurissa, koristeissa, veistoksissa ja muodoissa on myös siemen elokuvan montaasiin. Näiden rakennusten ydinajatus on itse asiassa kollaasi, jonka Peter von Bagh todistaa ja havainnollistaa kirjassaan Peili jolla oli muisti, liittyvän useisiin ilmiöihin. Sergei Eisensteinin lahja maailmalle oli elokuvan montaasin teoria, elokuvallinen kollaasi. von Bagh kysyy:
”Mikä on nimenomaan elokuvan – joka sellaisenaan on kollaasin lailla tyypillinen ja oireellinen 1900-luvun lapsi – kollaasin ominaislaatu? Mikä on elokuvan, valmismateriaalin, siis esimerkiksi arkistofilmien fragmenttien, suhde siihen mitä ’ready-made’ on ollut esineiden ja maalaustaiteen alueella?”
Rakennusten julkisivuohjelmat ovat kollaaseja. Eisensteinin töissä on paljon valmismateriaalia, patsaita, reliefejä ja koristeita, joita tuotettiin lähes teollisella vimmalla. Taiteilijat piirsivät, arkkitehti sommitteli kuvat ja elementit rakennuksiin kuin kollaasiin ja käsityöläiset tekivät ne kolmiulotteisiksi ja valoivat osat kipsiin, betoniin tai rautaan. On helppo käsittää, miten Sergei-pojan ajatukset elokuvan montaasista saattoivat periytyä hänen isänsä suunnittelemista rakennuksista.

Jos bolsevikit pitivät art nouveauta porvarillisena, se ei sopinut pitemmän päälle myöskään porvarilliseen makuun. Ylenpalttista tyyliä alettiin kritisoida ja kriitikoiden ääni sai myös rakennusten tilaajat vakuuttuneiksi siitä, että jugendissa oli jotain liian runsasta ja turmiollista, huonoa makua osoittavaa.

Noin vuoden 1910 tienoilla art nouveaun liekin kuumimmat kukoistuspäivät alkoivat sammua. Mihail Eisensteinkin yksinkertaisti rakennustensa julkisivuohjelmia: paljaiksi rapattuja koristelemattomia seinäpintoja, joiden litteät pilasterit korinttilaispäädyillä ja kapeat, sinisiksi lasitettujen tiilien viirut olivat vain kalpea aavistus aikaisempien rakennusten unettomasta rikkaudesta. Analysoidessaan Eisensteinin myöhäistuotannon nelikerroksista asuintaloa Strugu kadulla, joka valmistui vuonna 1911 Solveiga Rush toteaa kuivasti: ”Litistettyjen syvennysten päällä on syvä reunalista koristettuna renkailla ja konsoleilla.”

Art nouveau synnytti vastareaktion, jonka ymmärtämiseksi tarvitsee vain vilkaista minkä tahansa nykyaikaisen kaupungin julkisivuja. Art nouveaun jälkeinen uusi arkkitehtuuri oli ennennäkemättömän voimakkaan rationalismin esiintuloa, jonka metrinen montaasi – Sergei Eisensteinin elokuvatermiä käyttääkseni – ulottuu arkkitehtuurin aikajanalla omiin päiviimme.   

Kirjallisuutta aiheeseen:
  • Solveiga Rush, Mikhail Eisenstein, Themes and Symbols in Art Nouveau Architecture of Riga 1901-1906, Neptuns, 2003
  • Ronald Bergan, Eisenstein: A Life in Conflict, 1997
  • Peter von Bagh, Peili, jolla oli muisti, Elokuvallinen kollaasi kadonneen ajan merkityksien hahmottajana (1985-1970), 2002.
  • Sergei Eisenstein, Elokuvan muoto, 1978.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...