Katso minua, kuvaa minua

Arvostetun Deutsche Börse -valokuvauskilpailun ehdokkaiden joukossa on tänä vuonna belgialaissyntyinen, Manchesterissa työskentelevä valokuvaaja Mishka Henner. Hänet on todettu nykyajan Marcel Duchampiksi, koska hän käyttää kuvissaan valmista aineistoa, kuvia muun muassa Google Street Viewista, Google Earthista ja You Tubesta. Henner osallistuu kilpailuun kuvasarjallaan No Mans´ Land, johon on valittu kuvausauton kameraan osuneita, maanteiden varsilla eri puolilla maailmaa olevia seksityöläisiä.

Italy, Controguerra, Abruzzi 2011, Mishka Henner / Panos

Valmiin kuva-aineiston käyttämisestä valokuvien lähteenä on tullut eräs valokuvauksen laji. Toinen tunnettu alan harjoittaja on kanadalainen Jon Raifman, jonka trooliin on tarttunut usein kummallisia asioita, joista The Guardianin taidekriitikko Adrian Searle toteaa: ”Kameraa kantavat autot ovat nähneet hämmästyttäviä asioita, vuoristoleijonia vartioimassa parkkipaikkoja, aseistettuja ryöstöjä, tiellä juoksevia hirviä, onnettomuuksia ja murhia.”

Kun luin ensimmäisen kerran Guardianista tästä uudesta suuntauksesta, minua kiehtoi kysymys siitä, mikä tekee lajista valokuvausta? Valokuvaajahan toimii siis ilman varsinaista kuvauskalustoa, eikä hän itse asiassa kuvaa itse yhtään mitään. Mutta jos valokuvaaminen on valintaa alusta loppuun ja kaikissa eri välivaiheissaan, miksipä nämä kuvat eivät olisi valokuvausta? Kaikkien kuvien tavoin ne ovat rajauksia, ja varsinkin näiden kuvien kohdalla voi puhua kriittisistä rajauksista.

Julkisuudessa on uutisoitu siitä, että eri puolilla maailmaa Google Street Viewin kuvat ovat murtaneet yksityisyyden muureja siinä määrin, että kuvaustapahtuman ja julkaistujen kuvien on katsottu olevan tungettelevia. Kuvausautolle fuck-käsimerkkiä näyttäviä tai pyllyään paljastavia henkilöitä on Raifmaninkin kuvasarjassa muutamia. Osassa kuvista on lisäksi selvästi tapahtumassa jotain rikollista tai hälyttävää.

Tungettelusta valokuvaajia ja valokuvausta on syytetty jo pitkään. Jo tanskalaissyntyisestä, New Yorkissa valokuvaajan uransa tehneestä Jacob Riisistä kerrotaan, että hän saattoi rynnätä köyhien vuokra-asuntoihin varoittamatta keskellä yötä ja laukaista magnesiumsalamalaitteella varustetun kameransa slummien köyhien asukkaiden hämmästyneiden silmien edessä. Vicki Goldbergin mukaan jo Riisin valokuvissa on nähtävissä kaikki ne synnit, jotka dokumenttivalokuvaus on perinyt: pyrkimyksen tungetteluun, hyväksikäyttöön, tyydyttämään sensaation nälkää ja isännöintiin. Köyhien kuvauksesta kerroin aikaisemmin Kulttuurinavigaattorin artikkelissa Köyhyys kultakehyksissä.

 Jacob Riis, A Ludlow Street Sweat Shop kirjasta How the Other Half Lives.

Vaikka Google Street View on osa kaikkialle tunkeutuvan kuvan maailmanvalloitusta ja voittokulkua, se on pohjimmiltaan eräänlainen kartta ja orientoitumisen väline. Kun saavuin pari vuotta sitten Hammersmithin asemalle Lontoossa, kävelin vahingossa ulos mittavan rakennuksen syrjäisemmältä sivulta. Mutta lähistöllä sijaitsevan hostelliin löytäminen ei tuottanut minulle mitään ongelmia aivan oudossa paikassa, olinhan tutustunut Street Viewin avulla sikäläiseen katumaisemaan jo ennakolta.

Deutsche Börsen kolme muuta kandidaattia ovat Cristina de Middel, joka kertoo kuvillaan ja kuvituksillaan Zambian astronauttien koulutuksesta 1960-luvulla, Chris Killipin historillinen Britannia-dokumentti, sekä Adam Broomberg & Oliver Chanarinin työstö Brechtin kirjan mukaan. 

Julkaisen tässä myös oman valokuvani. Siinä katsotaan ja kuvataan Ihme-nykytaidefestivaalin yhteydessä julkaistun Otto Karvosen suunnitteleman ja toteuttaman merkkityöpajan installaatiota Helsingin Kolmen sepän aukiolla.

Katso minua, kuvaa minua! Kulttuurinavigaattori 2013.

• Deutsche Börse valokuvauspalkinto 
• Adrian Searle: Deutsche Börse Photography prize show: mashups and moon walkers, The Guardian
• Sean O´Hagan On Photography, The Guardian, video