 |
| Thomas Anderberg, Alla är vi kritiker, Atlas, 2009. |
Aikoinaan puhuttiin Joseph
Beuysin mietteestä, jonka mukaan kaikki ovat taiteilijoita. Jos aivan
kaikki eivät ehkä taiteilijoita ole, on kuitenkin ihan varmaa, että kaikki ovat
kriitikoita.
Myös osa eläimistä on kriitikoita ja itse asiassa
kriittisyys on ihmisen lajikehityksen kannalta välttämätöntä. Kriitikot ovat,
halusimmepa sitä tai emme, elintärkeitä. Me melkein synnymmekin kriitikoiksi,
sillä jo yhden vuoden ikäisinä opimme erottamaan ensimmäiset jyvät akanoista.
Näin väittää ruotsalainen Thomas Anderberg, Dagens
Nyheterin pitkäaikainen kirjallisuus- ja musiikkikriitikko. Hän
kirjoittaa:
”Meitä arvioidaan alituisesti, kuten mekin arvioimme toisia. Jos pyrkisimme pakenemaan
tätä kriitikoiden parvea, joutuisimme kuitenkin lopulta peilin eteen. Siellä
kysyisimme itseltämme, onko viisasta karttaa toisten läheisyyttä. Eikö sitä
voisi pitää ylimielisyytenä ja ärtyisyytenä?”
Toisin sanoen kriittisyyden väistäminen merkitsisi
luopumista ihmisen sosiaalisesta toiminnasta, henkistä erakoitumista. Anderbergin
mukaan emme voi edes vapautua kritiikistä; se on aina jäljellä jossain
muodossa, vaikka pyrkisimmekin siitä eroon.
Thomas Anderberg osaa vakuuttaa lukijansa. Hän onkin kirjoittanut
ruotsalaisille muun muassa viidenteen uusintapainokseen ehtineen kirjasen Konsten att Argumentera (Nya Doxa,
1991), joka on lyhyt opas väittelyn perusteisiin ja analyysiin.
Anderbergin kirja meissä kaikissa asustavasta Homo
Kriticuksesta on vahvaa esseistiikkaa,
jossa kirjoittaja vetoaa kirjallisuuden, musiikin ja kuvataiteen
klassikoihin ja teorioihin, sekä näyttää tuntevan myös psykologian perusteita.
Kirjoittaja avaa näkökulmia ammattimaisesti toimivalle
kriitikolle kirjan viimeisessä, kolmannessa luvussa. Anderberg toteaa, että kritiikki
on kielenkäyttönä usein enemmän vihjaavaa kuin konkreettista, pikemminkin
suggestiivista kuin perustelevaa.
Romantiikan aikana kriitikon asema nostettiin korkealle.
Nykyisin kriitikkoa pidetään yhä vähemmän Totuuksien vainukoirana, ehkä
pikemminkin poliittisen tai esteettisen taistelukentän raportoijana, pahimmassa
tapauksessa hylyn ryöstäjänä, joka puhaltaa torvestaan omia mielipiteitään.
Esimerkiksi Walter Benjaminin antama
tehtävä kriitikolle toimia suuremman yhteyden tulkkina kuin minkä taide löytää,
on kutistunut merkittävästi. Kriitikko nähdään enemmänkin linkkinä teoksen ja
sen potentiaalisen yleisön välillä. Hänen asemansa tulkitsijana on ottanut sitä
vaativampi journalismi ja intellektuelli.
Anderbergin mukaan kriitikko ei ole enää koostaja ja
puhetorvi, vaan pikemminkin eri leirien välittäjä, joka sitä paitsi toimii
hupenevan ja yhä erikoistuvamman yleisön kanssa. Jäätyään eläkkeelle profeetan
roolista kriitikko on ottanut yhä enemmän aseman neuvonantajana ihmisten
vapaa-ajan puuhien valinnassa.
Sellaisena hän on tuskin omavaltainen, arvelee kirjoittaja,
ja jos ei täytä tehtäväänsä tilattavana kuluttajaneuvojana, kriitikko ottaa
riskin työnsä menettämisestä. Roolia myös jaetaan yhä enemmän, ja ”kriitikoita”
on nykyisin monilla kulttuurielämän alueilla.
Ongelma on myös siinä, että kriitikot pannaan yhä tiukempaan
rakoon. Anderberg pitää ongelmana sitä, että liian useat kriitikot toimivat
myös muilla aloilla ja horjuvassa asemassaan heidät pakotetaan ottamaan
huomioon niin monta intressiä, myös omansa, että mielipiteen ”vapaa”
muodostaminen on vaikeaa.
Heikki Kastemaa
Julkaistu Kritiikin Uutiset 3/2010:ssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti